Vaatimattoman hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme kohti Yosemitea. Taas olin arvioinut matkan ihan väärin, sillä luulin, että olemme perillä, kun saavumme Yosemiteen. Puiston portilta oli kuitenkin matkaa vielä 38 mailia. Rahastus oli kuitenkin ihan älyllisesti hoidettu, joten täällä emme joutuneet odottamaan iäisyyksiä päästäksemme sisään. Tie nousi taas aika jyrkästi ja matkanteko oli aika hidasta ja tapahtui jonossa. Ensimmäinen näköala Yosemiten laaksoon kuitenkin korvasi kaiken vaivan ja odotuksen.
Meidän oli tarkoitus patikoida reitti nimeltä Yosemite Valley Loop Trail, josta olimme netistä katsoneet lyhyen esittelyvideon. Puiston portilta saamassamme esitteessä reitin lähtöpaikaksi nimettiin Yosemite Falls, joten pysäköimme auton niiden läheisyyteen ja kävimme katsomassa putoukset. Tähän aikaan vuodesta ne eivät mitenkään kovin merkillisiä ole, mutta ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt, että vettä tuli ollenkaan.
Putousten jälkeen etsimme kylttiä, joka ohjaisi meidät reitille, mutta sellaista ei ollut. Muutenkin olemme ihmetelleet, miten huonosti kaikissa paikoissa täällä reitit on opastettu. Ne lyhyet, joihin pääsee pyörätuolilla (tai autolla!), on kyllä päällystetty ja aidattu siten, ettei ole mitään mahdollisuutta poiketa harhaan, mutta muita ei ole juurikaan viitoitettu mitenkään. Tämänkin reitin aikana löysimme tasan yhden kyltin reitin nimellä. Se voi olla raivostuttavaa, kun polkuja menee sinne sun tänne eikä aina voi olla varma, onko lähdössä oikeaan suuntaan.
Matkalla näkyi hienoja maisemia ja hevosenpaskaa. Suuri osa reitistä oli myös ratsastusretkien reittinä ja jälki oli sen mukaista. Koko ajan täytyi katsoa jalkoihin, ettei astunut haisevaan läjään. Kyllä se vähän tuota luontoelämystä pilasi. Enkä kyllä muutenkaan ymmärrä, miksi sinne piti hevosella päästä. Yhden ryhmän näimmekin, eikä se väki kyllä ollut ennen ratsastanut. Turisteilta rahat pois.
Mirror Lake Half Domen alapuolella oli melkein kuiva, mutta paikka on kaunis. Koko matkan ajan muutenkin näköalaamme reunustivat jylhät kalliot ja kivenlohkareet.
Mirror Laken jälkeen alkoivat varoitustaulut. Polku jatkui syvemmälle laaksoon ja palasi laakson toista reunaa takaisin. Toisella puolella on ollut keväällä 2009 kivivyöry, jonka kerrottiin katkaisevan polun ja varoiteltiin, että oman turvallisuuden takia vyöryalueelle ei pidä mennä.
Emme kuitenkaan halunneet kääntyä takaisin ja koska maassa oli selviä merkkejä siitä, että ihan kaikki muutkaan eivät näin tehneet, jatkoimme kivikon yli. Se oli suhteellisen haasteellinen (ja miksei vähän pelottavakin) tehtävä, mutta selvisimme melko pienillä vaurioilla, mustelmilla ja raapaleilla.
Reitillä myös matka oli outo käsite. Jostain paikasta saattoi olla seuraavaan kohteeseen maili, mutta viittojen mukaan sieltä seuraavasta paikasta jos olisi lähtenyt takaisin, matkaa olisikin ollut kaksi mailia. Aivan mahdoton sanoa, paljonko loppujen lopuksi kävelimme. Esitteiden mukaan polku on 13 mailia eli noin 20 km.
Loppumatkalla tapasimme nuoren parin, joka kyseli olemmeko nähneet karhua. Heille oli joku aikaisempi vastaantulija kertonut juuri nähneensä pienen karhun. Vähän pelottava ajatus, sillä pienen karhun mukana varmaankin on usein iso karhu! Mutta emme karhuja nähneet, muita eläimiä kylläkin.
Lopuksi kun miesväki teki lakon, kävin vielä yksikseni katsomassa vesiputousta Vernal Fall. Melkoinen jälkiruoka tuolle patikalle. Joku siinä sanoi, että kestää yhteen suuntaan 20 min. Niin olikin, mutta suoraa ylämäkeä koko 20 min, mikä oli aika paljon siihen aikaan iltapäivästä. Mutta putous ja muutenkin sen ympäristö oli upea.
Kello oli yli kuusi illalla ja oli aika aloittaa kotimatka. Ilman navigaattoria. Saimme kuningasajatuksen "oikaista" vähän pienempiä teitä. Ensimmäinen oikoreitti oli hyvä ja leveä tie ja koska jälkimmäinen oli merkitty kartassamme samalla värillä, päätimme mennä sitä, vaikka kello oli jo kymmenen illalla. Tie meni pienehkön vuoriston yli, mutta oletimme sen olevan melko hyvä. Kun ensimmäinen varoitus kertoi, että mutkia on 16 mailia, alkoi hymyni hyytyä. Pilkkopimeässä siis matkasimme mutkaisella vuoristotiellä. Odotin sen 16 mailin loppumista tosissani. Ja loppuihan se. Seuraavassa kyltissä kerrottiin, että mutkia on seuraavat 22 mailia. Alkoi olla keskiyö eikä ollut enää mitään hymyä hyydytettäväksi. Keskinopeus oli luultavasti 20 mailia tunnissa. Aika ikimuistoinen ajomatka! Yhden aikoihin selvisimme tasaisemmalle maalle, mutta meillä oli vielä yksi ongelma. Olimme San Josessa emmekä osanneet asunnolle ilman navigaattoria. Kun autossa on laite, joka koko ajan kertoo, mihin pitää ajaa, ei enää niin tarkkaan huomioi ympäristöään eikä opi ajoreittejä. Autosta löytyi vanhan tiekartta, jota tutkimalla löysimme vihdoin tien ja olimme kotona ennen kahta aamuyöllä. Huh huh, tuota en välttämättä haluaisi ottaa uusiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi tulee minulle tarkistettavaksi ennen julkaisua. Älä siis ihmettele, vaikka tähän menisi muutama päivä. Laitathan kommenttiin (etu)nimesi, jotta tiedän, kuka kirjoitti.