lauantai 13. kesäkuuta 2015

Viimeiset päivät Puolassa

Rankan Auschwitzin retken jälkee päätimme tiistaina olla tekemättä oikein yhtään mitään. Aamulla pestiin pyykkiä (taivas mikä meteli kylppärissä, kuulosuojaimia olisi taas tarvittu), luettiin ja surffailtiin netissä. Sitten alkoikin jo kyllästyttää ja päätettiin lähteä pienelle kevyelle kävelylenkille. Turistitoimistosta saamamme kävelykartta näytti kivannäköistä lenkkiä sillä puolella kylää, missä emme olleet vielä käyneetkään. Kartta oli kuitenkin vain epämääräinen piirros eikä siinä ollut mitään varsinaisia oikeita karttamerkintöjä, vain erivärisiä viivoja kuvaamassa eri reittejä.

Ensin kahville (ensimmäinen oikea espresso Ustronissa) ja sitten matkaan joen yli ja metsän siimekseen.


Alun loivan nousun jälkeen huomasimme kiipeävämme todella jyrkästi kohti takana kohoavaa Rownica-vuorta. Heh heh, pikku lenkki ja huono kartta. Reippaasti siis kiipesimme taas melkein kilometrin korkeuteen ja kunto varmaan nousi kohisten (ainakin korvissa suhisi siihen malliin). Onneksi ei ollut kovin kuuma päivä ja vettä oli riittävästi mukana.


Matkalla näimme myös metsätemppelin, ilmeisesti protestanttien vastauskonpuhdistuksen aikana salaisesti perustaman. Läheinen Wisla on Puolan ainoa kylä, jossa on protestanttinen enemmistö.

Huipulla löytyi onneksi ravintola, mistä saimme lisää juotavaa.


Hieman tämän yläpuolella näkyi toinen ravintola ja sinne päätimme tulla illalla viimeiselle päivälliselle Ustronissa. Paluumatka seuraili tietä, enimmäkseen kuitenkin onneksi metsän puolella.


Suihkun jälkeen pestiin viimeisiä pyykkejä, matkalaukkuun kun pakattiin mieluummin puhtaita vaatteita. Kyllä taas ihmeteltiin, ettei kukaan naapureista ole tehnyt siitä pesukoneesta valitusta. Toinen pikkuongelma asunnossa oli se, että jääkaapin ovi ei pysy kiinni. Uusi ovi on kuulemma tilattu, mutta ei ehtinyt tulla. Ei tuo silti paljon haitannut, koska emme ostaneet koko aikana mitään (pilaantuvaa) kokkailtavaa.

Kävimme myös viimeisen kerran pyörähtämässä Wislassa, espressolla tietenkin. Tämä söpöläinen pyllistelee Wislan keskustan puistossa.


Illalla takaisin Rownican huipun ravintolaan. Huikeat maisemat, valitettavasti meillä ei ollut mitään pitkähihaista mukana, joten jouduimme syömään sisätiloissa. Tuolla on muuten majoitustakin, olisi mainio karkupaikka muutamaksi päiväksi. Ja ruoka oli maukasta. Kuvassa edessä on reissun kallein ateria, ankanrintaa 11,50 eurolla.



Keskiviikkoaamuna siivoiltiin, pakattiin ja lähdettiin kohti Krakovaa. Isännille tuliaisiksi oli tällä kerralla vain Marianne-boksi. Lahja oli mitoitettu vaatimattomaksi, kun olimme kuitenkin vain loma-asunnossa eikä vaihtoon kuulunut autoa. Avaimet jätettiin porttivahdille ja navigaattoriin osoitteeksi Krakovan lentokentän lähellä oleva B&B, josta olimme varanneet huoneen viimeiseksi yöksi.

Ajelu Puolassa on aika hidasta, tiet eivät aina ole kovin hyvässä kunnossa, joten matkaan kului taas pari tuntia. Navigaattori ei sitten loppujen lopuksikaan löytänyt kohdekatuamme, joten kiersimme jonkin aikaa vähän umpimähkään lentokentän ympäristöä ennen kuin pääsimme perille. Burowianka on oikein siisti ja edullinen majapaikka lentokentän lähellä. Majoittauduimme ja jatkoimme matkaa Wieliczkan suolakaivokselle, minne olimme varanneet paikat opastetulle kierrokselle klo 17.25.

Matkalla söimme vähemmän mieleenpainuvan aterian ja olimme perillä tuntia ennen varausta. Virallisen näköisiä parkkipaikkoja oli jo jonkin matkaa ennen kaivosta, varmaan ihan hyvä bisnes, kun turisti luulevat jo olevansa perillä. Me olimme läksymme Auschwitzissa oppineet ja ajoimme kaivokselle asti.

Pienen neuvottelun jälkeen saimme lippujamme aikaistettua tunnilla. Suolakaivos on toiminut keskiajalta, sitä on yhdeksässä kerroksessa, joista turistit viedään kolmeen ylimpään eli n. 130 metrin syvyyteen. Matkaa alas oli siis 800 askelmaa. Onneksi oli viikko treenattu alamäkiä.

Kuvat ovat kännykkäkuvia (Lumiani osoittautui pokkarikameraa käyttökelpoisemmaksi tuollakin), eivätkä kovin selviä. Keskiajalla kaivosmiehet näyttivät tällaisilta:



Opas oli mainio ja puhui selvää englantia. Useaan otteeseen hän kehoitti meitä nuolemaan seiniä, niin terveellistä tuo suola on. Vastustimme kuitenkin kiusausta.

Kaivos lopetti toimintansa 20 vuotta sitten, mutta edelleen siellä tarvitaan kaivosmiehiä ylläpitoon. Seuraavat veistokset ja kruunujen kristallit ovat suolaa. Kaivoksen kappelissa järjestetään mm. häitä ja tiloissa on myös kuntosali astmaatikoille.






Kolmen kilometrin vaikuttavan kävelylenkin teimme kaivoksessa. Suosittelemme Krakovan-kävijöille!

Matkalla takaisin majapaikkaan tankkasimme vielä vuokra-Auriksen ja sitten olikin aika hyvin lyhyiden yöunien

Aamulla olimme hereillä ennen neljää, pikasuihkun jälkeen sullottiin tavarat laukkuihin. Mirkka laski käsimatkatavaroitaan: lompakko, lippuprintti, passi... Tässä kohdassa kauhistuneena tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä passini oli. Tiesin, etten ollut nähnyt sitä muutamaan päivään. Siispä käsilaukku nurin. Ei passia. Matkalaukku nurin. Ei passia. Tulimme siihen tulokseen, että passin on täytynyt olla vaihtokodin pöydällä esite- ja karttapinon seassa ja olemme lähtiessämme siivonneet sen kaappiin. Hätäsuunnitelma? Lentokentällä sisääntsekkaus automaatilla ja toive, ettei kukaan matkalla kysyisi henkilöllisyystodistusta tai ainakaan huomaisi henkilökorttini vanhentuneen.

Sydämentykytyksin ajoimme kentälle. Matkalla yhtäkkiä tajusin, että en ottanut passia pois käsilaukusta vaihtokodissa vaan Auschwitzissa. Kun jouduin jättämään laukun tavarasäilytykseen, otin sieltä kaksi asiaa, joita en halunnut varastettavan: lompakon ja passin. Laitoin ne takin taskuihin, sille päivälle oli vähän lupailtu sadetta. Keskitysleirikierroksen jälkeen tarvitsin lompakkoani, mutta en passia (tai takkia). Passi löytyi siis matkalaukusta takin taskusta! Huh! Krakovan kentällä ei nimittäin ollut automaatteja vaan jouduimme tiskille, missä henkkarin viivakoodi vedettiin koneesta. Siihen olisin siis narahtanut vanhentuneen henkilökorttini kanssa.

Krakovasta lennettiin Berliiniin, missä odottelimme kaksi tuntia. Helsingissä saimme nauttia lentoasemasta kolme ja puoli tuntia. Söimme sporttibaarissa ylihintaiset lounaat ja ihmettelimme, miten hyvin koko loma meni. Ei yhtään vastoinkäymistä (kun se onneton passikin löytyi). Liian aikaisin ihmeteltiin.

Minä lensin kotiin Turkuun, lento sujui siedettävästi ja melkein ajallaan. Mirkka lensi Vaasaan, missä kuulutettiin, ettei voida laskeutua, koska nokkapyörä ei toimi, ja lennettiin takaisin Helsinkiin. Sinne laskeutuminen sujui kunnialla ja korvaava lento oli myöhemmin illalla. Viivästyksestä ja pelästyksestä huolimatta pääsi siis pikkusiskokin kotiin turvallisesti.

Kolmen viikon päästä tapaamme uudestaan Helsinki-Vantaalla ja matkaamme Bostonin lähelle kodinvaihtoon. Lomailu jatkuu!

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Auschwitz-Birkenau

Istun tässä vaihtokodin olohuoneessa nojatuolissa ja ihmettelen, mitä kirjoittaisin. Palasimme juuri retkeltä Auschwitzista ja olo on lievästi omituinen. Kuten kaikki tietävät, yli miljoona ihmistä ei koskaan palannut Auschwitzista. Ja mitäpä minä siitä voisin sanoa sellaista, mitä ei olisi jo sanottu tuhat kertaa.

Täältä Ustronista on tunnin ajomatka Auschwitziin. Tai oikeammin Oswiecimiin, mikä on kaupungin oikea puolalainen nimi. Kun saksalaiset sodan alussa valtasivat Puolan, he nimesivät paikkakunnatkin uudelleen. Saksankielinen nimi jäi sitten elämään keskitysleirin nimenä.

Olimme varanneet paikat englanninkieliseen opastukseen klo 10.30. Sisälle ei ollut kovin helppo päästä. Ensimmäisen vahdin ohi pääsimme vilauttamalla lippuja puhelimesta. Toisessa tarkastuspisteessä minä jäin kiinni liian ison käsilaukkuni kanssa. Sisäänvietävän laukun maksimikoko on A4, minun laukkuni ylitti leveyden muutamalla sentillä ja jouduin palaamaan takaisin viemään veskani tavarasäilytykseen. Onneksi roikotin sateen varalta takkia käsivarrellani ja sain puhelimen ja lompakon mahtumaan taskuihin. Siis uudelleen jonoon. Turvatarkastuksessa laitoin puhelimen ja takin tarjottimelle ennen kävelyäni läpi metallinpaljastimesta. Se ei kuitenkaan käynyt vaan takki piti pukea päälle. Taskussa lompakko tietenkin hälytti ja taas jouduin perääntymään. Alkoi tämä lyhyensorttinen pinna olla kireällä siinä edestakaisin sahatessa, mutta sitten suhteutin omaa kärsimystäni muiden samassa paikassa kokemiin ja rauhoitin itseni.

Kierros lähti ajallaan. Siis läpi portista, joka lupaa työn vapauttavan.


Opas puhui mikrofoniin ja meillä oli kuulokkeet. Ryhmiä oli paljon erikielisiä ja varmaankin systeemin tarkoitus oli paitsi estää opastuksia sekoittumasta keskenään myös nopeuttaa kierrosta. Oppaanhan ei tarvinnut odottaa ryhmänsä saapumista huoneeseen vaan hän saattoi puhua opastettavien vielä jonottaessa käytävässä. Kukaan ei myöskään kysynyt mitään.

Näimme pienen osan Auschwitzin uhrien jälkeenjääneistä esineistä. Pahin oli kuitenkin seinänlevyinen vitriinillinen tukkaa. Natsithan myivät kaasutettujen hiuksia. Niitä ei kuitenkaan saanut kuvata.




Auschwitzin alkuperäinen leiri oli aika pieni, entinen Puolan armeijan kasarmi, johon ensin tuotiin pääasiassa venäläisiä sotavankeja ja puolalaisia vankeja. Näimme monenlaisten kamaluuksien tapahtumapaikkoja. Ehkä en kuitenkaan ala tässä historian oppituntia pitämään.




Leirin ensimmäinen komendantti Höss asui aivan leirin vieressä perheineen kuvassa kauempana näkyvässä talossa. Rouva kuulemma asui mielestään paratiisissa, kun puutarhakin oli niin ihana. Miten ihmeessä tuossa on voinut välttyä ymmärtämästä totuutta?


Brittisotilaat nappasivat Hössin sodan jälkeen ja hänet tuotiin hirtettäväksi Auschwitziin eli tähän näin:


Täällä oli myös jäljellä alkuperäinen kaasukammio ja osittain uudelleen rakennetut krematorion uunit.



Aushwitzista meidät vietiin Volkswagenin lahjoittamalla bussilla kakkosleirille eli Birkenauhun. Tämä kuolemanportti on tuttu elokuvista.


Ihmiset tuotiin leireille tällaisissa vaunuissa, pahimmillaan satakin ihmistä samassa.



Birkenaussa oli useita isoja krematorioita, mutta saksalaiset räjäyttivät ne ennen lähtöään. Jäljellä on parakkeja, sekä tiilisiä että puisia. Yksi tällainen sänky oli tarkoitettu viidelle, mutta siinä saattoi yöpyä kymmenenkin ihmistä.


Tämä on muistomerkki leirin uhreille.


Tuhkat käytettiin lannoitteeksi tai siroteltiin paikallisiin jokiin. Niihin paikkoihin, joista ihmisen tuhkaa on löydetty, on pystytetty tällaiset hautakivet kunnioittamaan kaikkien uhrien muistoa.


Melko pysäyttävä kokemus oli. Valitettavasti meillä oli kovin huono opas, vähäsanainen ja korostuksen ja väärien painotusten vuoksi oli ajoittain vaikea saada puheesta selvää. Mutta Auschwitz on pelottava paikka, ihan oppaan tasosta riippumatta.

Kotimatka sujui hiljaisissa merkeissä ja ilta on jatkunut samanlaisena. Aivan käsittämättömältä tuntuu, että kaikki, mistä tänään kuulimme kolmen ja puolen tunnin ajan, on oikeasti tapahutunut, Euroopassa ja vain 70 vuotta sitten.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kolmen maan kierros ja patikointia helteessä



Lauantaina lähdettiin aamuvarhaisella ajelemaan kohti Tsekin rajaa. Pitkälle ei kuitenkaan päästy kun oli jo ihan pakko poiketa tähän viehättävään tienvarsimajataloon aamukahville. Ikänäkö teki tepposet ja yritimme poistua paikalta maksamalla liian vähän. Pienen hulabaloon saimme aikaiseksi, mutta poliisia ei onneksi kutsuttu paikalle. Selvisimme rahalla ja pahoitteluilla. Ja runsaalla tipillä. Kaikki tämä ilman ainuttakaan yhteistä sanaa asianomistajien kanssa.


Matka jatkui serpentiinitietä rajalle pyöräilijöitä väistellen. Tsekin puolella oli huomattavasti karumpaa, ankeampaa ja köyhempää kuin täällä Puolassa. Lenkkimme jatkui nopeassa tahdissa Slovakiaan. Cadca-nimiseen kaupunkiin päätimme pysähtyä. Pieni paniikki iski, kun huomasimme, ettei meillä varmaankaan ole parkkiautomaatteihin sopivia kolikoita. Menimme kuitenkin mittaria ihmettelemään (rikolliset luonteemme suunnittelivat Puolan zlotyen käyttämistä), mutta kas kummaa - mittari pyysi euroja. Slovakia on siis euromaa! Taas tuli opittua jotain. Cadcassa ei sitten ollut yhtään mitään merkillistä, joten päätimme jatkaa matkaa kohti Zilinaa. Kuningasajatus oli välttää isoa tietä ja ajella pienempiä. Pieniä ne todella olivatkin ja kierto oli ainakin ajassa melkoinen. Näimme kuitenkin mielenkiintoisia vanhoja hökkeleitä ja niiden pihoja, joten mikäs siinä oli ajellessa.

Zilinaan emme poikenneet vaan jatkoimme suoraan Terchovaan, missä olen ollut patikointilomalla kahdeksan vuotta sitten. Kovasti oli tässä ajassa alueen ilme kohentunut ja turistit lisääntyneet. Ennen Terchovaa pysähdyimme lounaalle Diana-hotellin terassille.


Lounaan jälkeen meidät ohitti kaksi hurjastelevaa autoilijaa risteysalueella poliisin silmien alla. Pian olivat poliisit perässä ja pysäyttäneet hurjastelijat. Ja sitten pysäyttivät meidät! Muut kuljettajat oli käsketty ulos autoistaan ja seuraavaksi tiukkailmeinen poliisi komenteli meitä slovakiaksi. Pyöriteltiin päitämme ja pyydettiin englantia. Poliísin kaikki kaksi englannin sanaa pääsivät käyttöön: Go! Go! Hän jopa pysäytti jonon, että pääsimme jatkamaan tienreunasta liikenteen sekaan. Kovin oli kiire päästä meistä eroon.

Mala Fatran kansallispuistossa nousimme hissillä korkeuksiin.


Meillä ei ollut kovin paljon aikaa, mutta kiipesimme huipulle maisemia ihailemaan. Luntakin nähtiin ja kaukaisuudessa siinsi Tatra-vuoristo.





Tuo on todella ihana paikka ja harmitti tietysti, ettemme voineet jatkaa pidemmälle. Ylhäällä kasvoi vain vuorimäntyjä ja alppikukkia.



Matkaa oli pakko jatkaa, sillä iltapäivä oli jo pitkällä ja kotiin melkoinen ajaminen. Pysähdyimme ihailemaan keskiaikaista linnaa Oravsky Hradia. Maksoimme pysäköinnistä kolme euroa, mutta totesimme, että koska sulkemisaika on melkein käsillä ei ole järkeä lähteä kiipeämään linnaan. Joku voisi jopa ajatella, että päivän aiemmalla kiipeämisellä oli asian kanssa tekemistä, mutta näinhän ei tietenkään ole. Kun ystävällinen parkkitäti huomasi, että emme menneetkään linnaan, hän palautti euromme! Ja vilkutteli meille iloisesti, kun poistuimme paikalta.


Slovakiassakin on ankeampaa ja köyhempää kuin Puolassa. Kotimatka sujui todella hitaasti läpi pikkukylien ja lopuksi pienen vuoristomme yli. Wislassa kävimme päivällisellä ja sitten tämä pari olikin valmis suihkuun ja unten maille.

Sunnuntaina otimme aamun rennosti ja ajelimme ennen puoltapäivää naapurikylä Wislaan. Siellä toinen meistä sai aamukahvin ja toinen aamuvohvelin.


Turistitoimistosta löytyi avulias englanninkielentaitoinen virkailija, jolta pyysimme tietoa kylän kävelyreiteistä. Hänen suosituksensa mukaisesti lähdimme kapuamaan kylän takana olevalle vuorelle (tai kukkulalle). Lämpöä oli tänään päivällä +30C, joten usko oli loppua muutaman kerran. Upeat maisemat korvasivat vaivan, säryn ja uupumuksen kuitenkin mainiosti.





Grillauspaikkakin löytyi, mutta päivän evääksi riitti vesi.


Alas olikin sitten mukava tallustella. Mutta jälleen kerran touhussa ei ollut järjenhiventäkään: sekä vaelluskengät että kaikki päähineet kotona Suomessa!


Päivän uurastus palkittiin puolalaisella perinneaterialla Wislassa. Perunoiden ja savukinkun lisäksi tuossa on haudutettua hapankaalia (luulisin).



Nyt täällä ollaan aika ryytyneitä. Kello herättää huomenna seitsemältä ja me palaamme Auschwitziin, tällä kerralla nettivarauksella varustautuneina. Saattaa olla, että huomenna ei ole yhtä rento olo kuin nyt.

Hellettä riittää

Torstaina taksi haki meidät aamulla hotellilta lentokentälle, mistä olimme vuokranneet auton. Kyyti tuli ajallaan ja kuljettaja opasti meidät Thriftyn toimistolle - jonkinlainen väliaikainen parakki parkkihallissa. Toimisto oli kiinni eikä henkilökuntaa näkynyt missään. Odottelimme 10 minuuttia kunnes yrmeännäköinen herrasmies pyyhälsi koppiin sanomatta meille sanaakaan (vaikka siis seisoimme laukkujemme kanssa aivan hänen ovensa edessä). Menin perässä ja sanoin painokkaasti "Good morning". Ukko ei edelleenkään edes katsonut kohti saati tervehtinyt, mutisi vain jotakin joka kuulosti suurinpiirtein momentilta. Varsinainen asiakaspalvelija.

Toyota Auris saatiin ja löydettiinkin, siivoojien avustuksella, kun virkailija ei niin kovasti jaksanut tai osannut meille asiaa selittää. Puolassa taidetaan olla hurjan tarkkoja, dokumentteihin oli merkitty kaikki pienimmätkin naarmut, mitä autosta löytyi. Löysimme ulos kentältä - Krakovan kenttää remontoidaan hurjasti, joten koko paikka on ihan myllerryksissä. Lumian navigaattoriin näppäiltiin Auschwitz ja matka alkoi.

Noin tunnin ajomatkan jälkeen olimme tuossa synkässä paikassa. Olimme juuri kääntymässä vasemmalle keskitysleirimuseon parkkipaikalle, kun huomasimme vihreässä neonliivissä viittoilevan ukkelin ohjaamassa meitä oikealle. Menimme lankaan, mutta huomasimme heti päätyneemme yksityiselle parkkipaikalle. U-käännös ja takaisin museon parkkipaikalle. Joka ei sitten kummoinenkaan pysäköintialue ollut, 10 zlotylla sai etsiä paikkansa tienpenkalta. Auris siis siihen ja lippujonoon.

Sisäänpääsyyn oli kaksi jonoa, yksityisille ja ryhmille. Kun vihdoin pääsin riittävän lähelle ovivahtia kysyäkseni, mistä lippu ostetaan, hän kehotti välttelevästi kysymään informaatiopisteestä, montako lippua on jäljellä ja osoitti oikealle. Sinne siis. Löytyi vessat ja matkamuistmyymälä ja kioski mutta ei informaatiopistettä. Kysyin siitä kioskista, mutta eivät tienneet, osoittivat vain sisäänmenojonoja. Loppujen lopuksi piste löytyi: pihalla nojasi naisihminen kapeaan puhujapönttöön paperinippu kädessään. Ja kuinkas sitten kävikään: torstaille ei ollut yhtään paikkaa englanninkielisille opastuksille. Ilman opasta sisään olisi päässyt kolmen jälkeen iltapäivällä (kello oli noin 11). Puolan-, ranskan- ja italiankielisiin ryhmiin olisi ollut tilaa, mutta koska kesto on kolme ja puoli tuntia, ne eivät oikein iskeneet. Paikan päältä ei myöskään saanut tehtyä varauksia muille päiville. Se jäi siis lyhyeksi visiitiksi.

Matka jatkui kohti Ustronia. Matkan varrella kävimme erinomaisella lounaalla upeassa maaseuturavintolassa. Matkaa oli noin tunnin verran ja perillä Ustronissa olimme hyvissä ajoin iltapäivällä. Tämä vaihtokoti on loma-asunto kerrostalossa. Taloja on tässä useampi, piha-alueet huoliteltuja ja koko kompleksi aidattu, portilla ympärivuorokautinen vahti. Ilmeisesti nämä myöskin ovat kaikki loma-asuntoja, sillä täällä on kovin hiljaista.


Asunto on kaksio keittokomerolla. Siisti ja nätisti sisustettu ja riittävän suuri meille kahdelle, mutta isomman porukan kanssa täällä kyllä menisi hermot. Isäntien kodinvaihtoilmoituksessa lukee, että maksimimäärä on kuusi henkilöä!



Torstai oli täällä pyhä ja vapaa ( Corpus Christi on katolisen kirkon pyhä). Ustronin keskustassa parveili ihmisiä hurjia määriä. Täällä on ollut todella lämmintä, kaikki söivät jäätelöä tai joivat olutta. Siellä mekin sitten pyörimme ja sorruimme kakkukahville.


Ustronin kirjasto on hauskannäköinen, muuten tässä kylässä ei mitään ihmeellisyyksiä olekaan.


Ustronissa nyt sitten asustellaan viikon verran. Lämpötila saisi vähän laskea, vaikka ymmärränkin, että tuo kommentti saattaa ärsyttää siellä Suomen koleudessa.


Perjantaina oli patikointipäivä. Aamulla kävimme turistitoimistossa hakemassa karttoja ja sitten marssimme kahden kilometrin matkan kesäisinkin toimivalle tuolihissille. Sillä pääsimme n. 850 m korkeuteen ihailemaan maisemia. Mitään varsinaisia vuoria tässä ei ole, kilometrin korkuisia kukkuloita pikemminkin.




Hissiasemalta tallusteltiin kivistä polkua ylämäkeen väenpaljoudessa. Huippu on 995 m korkeudessa ja Tsekin puolella! Rajan ylityksen jälkeen huipulla olikin tsekkiläinen olutbaari, johon monet suunnistivat vaan emme me! Kävin myös ylhäällä näkötornissa tutkailemassa Tsekinmaata.



Nämä kaikki kuvat ovat muuten puhelimella otettuja, kameraa en enää jaksa mukana kuljettaa, kun näillä taidoilla ja sillä laitteella kuvista ei juuri tuon merkillisempiä tulisi.

Huipun jälkeen paikallisen papparaisen grilli houkutteli meidät lounaalle.



Reitti jatkui loivasti alaspäin maisemia ihaillen.



Varsinainen laskeutuminen olikin sitten melko jyrkkä, mutta ah armahtavassa varjossa.


Kotiin päästyämme kävimme nopeasti suihkussa ja syömässä ja sen jälkeen asettelimme tottumattomuudesta kipeytyneet jäsenemme levolle. Pikkusisko nukkui seitsemältä!

Tähänastinen loma on sujunut mainiosti. Vaikka olemme kodinvaihdossa, emme kyllä aio kokata kertaakaan, sillä ravintolaruoan juomineen saa alle kympillä eikä meillä ole astianpesukonetta. Pyykkikone sen sijaan on, kuivaava sellainen, mutta se pitää niin järkyttävää meteliä, että täytyy vähän varoa, mihin aikaan konetta käyttää. Siis oikeasti se pauke kuuluu alaulko-ovelle ja meidän asuntomme on kolmannessa kerroksessa!