Kotimatka ja uusia suunnitelmia

Sunnuntai oli viimeinen kokonainen päivämme Walnut Creekin kodissa. Iski paniikki, jotenkin tuntui, ettemme olleet ehtineet tehdä paljoakaan neljän viikon aikana. Osasyyllinen on tietysti ensimmäiset kaksi viikkoa vaivannut flunssa, toinen upea kotimme, jonka takapihalla viihdyttiin aika kivasti. Ensimmäisen kerran olin neljän viikon matkalla, jolta en ollut valmis palaamaan kotiin.

Sunnuntaina muu perhe lepäsi, minä kävin aamulla vielä patikoimassa näissä upeissa maisemissa. Yhtään käärmettä en nähnyt ja lenkki oli kolme tuntia leppoisaa tallustelua. Huipulta näkyi myös San Franciscon lahti ja vähän kaupunkiakin. Ihmisiä oli aamulla jo ennen yhdeksää paljon, luvassa oli kuuma päivä ja siksi varmaan liikkeelle oli lähdetty aikaisin.

Kotiin ajaessani pysähdyin myös donitsikauppaan. Jäi ne vappumunkit edellisenä päivänä saamatta, mutta tämä uusi yritys tuotti tulosta. Tässä siis meidän kerran elämässä riittää -lounas.

Sunnuntai kuluikin sitten muuten pakkaillessa ja kotia järjestellessä. Ei meidän siivota tarvinnut, Jack ja Claire palasivat vasta seuraavana perjantaina ja sitä ennen siivoojat kävivät hoitamassa homman. Tässä vielä pari kuvaa meidän olohuoneesta.

Haimme myös vuokra-auton Oaklandin lentokentältä. Vuorokauden vuokra oli huomattavasti halvempi kuin olisi ollut taksikyyti kentälle kolmelta hengeltä. Stella tarjoutui kuskaamaan meidät BART-asemalle, mutta viiden matkalaukun kanssa ei ihan kiinnostanut lähteä junalla seikkailemaan, varsinkin kun matkalla olisi ollut kaksi vaihtoa. Ajomatkaa kentälle oli kotoa vain puolisen tuntia.

Maanantaina poikkesimme vielä syömään suosikkipikaruokaamme ennen kentälle saapumista.

Kentällä kaikki sujui kohtuullisesti. Matkatavaroiden painossa vain oltiin hurjan tarkkoja. Norwegianille olimme maksaneet kolme laukkua, á 20 kg. Ne punnittiin yhdessä ja kokonaispaino oli 63 kg. Vaihtoehdot oli joko maksaa lisää tai organisoida uudelleen. Otimme laukuista pois pari kirjaa ja siinä se sitten olikin. Käsimatkatavaroihin meille mahtui hyvin lisää, vaikka nekin punnittiin. Tuo tarkoitti vain sitä, että jouduimme raahaamaan niitä kiloja mukanamme koko matkan.

Lennot olivat ajallaan ja niin miellyttäviä kuin mahdollista. Ruoka oli taas ihan onnetonta ja pahaa, mutta onneksi olimme olleet ajoissa liikkeellä ja paluumatkallekin saaneet varattua käytäväpaikat.

Yö jäi siis väliin ja viikko on mennyt aikaerosta toipumiseen. Kyllä voi ihmisen elimistö olla sekaisin, onneksi on melatoniini olemassa!

Täällä kotona oli kaikki mennyt hyvin, skotit olivat tyytyväisiä oleskeluunsa ja säihinkin. Meidän Skotlannin matkan kanssa on nyt käynyt niin, että minä lähden sinne muutaman naisen kanssa ja perheen miesväki jää kotiin tekemään töitä. Matka on siis kesäkuun jälkimmäisellä puoliskolla, olemme vain kaksi viikkoa.

Lieneekö johtunut aikaerorasituksesta ja sekavuudesta, mutta viime viikolla hankin itselleni seuraavan matkan, Englantiin ensi viikon sunnuntaista alkaen. Tämä ei ole mikään kodinvaihto vaan talonvahtimispesti. Olen liittynyt sellaiseenkin sivustoon ja olen nyt siis menossa Englannin etelärannikolle Eastbourneen kymmeneksi päiväksi vahtimaan asuntoa ja kääpiösnautseri Kiaa. Kirjoittelen lisää siitä reissusta myöhemmin. Emäntäni ei ole kovin tekninen ja luulen, ettei asunnosta löydy wifiä. Talonvahtius eroaa oikeastaan kodinvaihdosta vain siinä, että meille ei tule kukaan ja yleensä kodin lisukkeena tulee lemmikki tai useampikin. Jos sellainen vaihtoehto kiinnostaa, joko vahtina tai kodinomistajana, tuosta linkistä saat 20% alennusta vuosimaksusta (ja minä kaksi ilmaista kuukautta jäsenhankinnasta). Vuosimaksu talonvahdeille on normaalisti 92,40€.

https://www.trustedhousesitters.com/su/oVFlgeNl

Olisin myös päässyt lähelle Lontoota, mutta valitsin tuon, koska olen ollut vuosikymmeniä sitten Eastbournessa ja halusin päästä verestelemään vanhoja muistoja. Kolmas paikka oli Israelissa, mutta siitä kieltäydyin hirvittävän tiukkojen sääntöjen takia. Siinä kämpässä ei olisi uskaltanut rentoutua ollenkaan. Kesäksi on vielä vapaana paljon pestejä ja lisää tulee koko ajan.

Tässä vielä Kia:

Alcatraz, jääkiekkoa ja patikointia

Loppuviikon merkittävin ohjelma oli torstain vierailu Alcatrazin vankilasaarelle, jonne matkataan San Franciscosta lautalla. Liput myydään usein pitkälle etukäteen ja meillä oli täällä pieni hässäkkä, kun emme meinanneet saada virtaa printteriin. Muutaman kerran käytiin pähkäilemässä Jackin työhuoneen kymmenien johtojen viritelmiä eikä ongelmaa tuntunut löytyvän. Kunnes yhtäkkiä käännettiin valokatkaisijasta ja kas kummaa, kaikkiin laitteisiin tulikin virta ja pöytälamppuihin valo. Kattovaloa ei huoneessa ole ollenkaan, kuten ei monessa muussakaan huoneessa. Mutta virta siis löytyi ja liput saatiin printattua. Tästä oli hyötyä myös, kun San Jose Sharks pääsi playoffeihin ja meidän piti tietenkin ostaa lisää lippuja.

Torstaina siis lähdimme ennen yhdeksää kohti San Franciscoa ja tällä kerralla ihan autolla. Sen päätöksen viisaudesta voi olla ainakin kahta eri mieltä. Ruuhkaa oli ja Bay Bridgelle jonotettiin, matka kesti melkein puolitoista tuntia vaikka kilometrejä ei ihan kovin paljoa olekaan. Olimme kuitenkin hyvissä ajoin perillä ja ehdimme kahvitella ennen kuin lauttamme lähti klo 12. Alcatrazissa ei myydä eikä saa syödä tai juoda mitään muuta kuin vettä, kansanpuisto kun on.

Lautalta oli tosi kivat näkymät sekä kaupunkiin että silloille, sama juttu pätee tietysti myös saareenkin. Laiturilla meille annettiin ensin käyttäytymisohjeet ja muuta informaatiota, sen jälkeen saarella sai käveleskellä omaan tahtiinsa.

Alcatraz on alun perin ollut armeijan vankilana, 1930-1960-luvuilla pahamaineisimpien vankien (mm. Al Capone) sijoituspaikkana. Vankila suljettiin vuonna 1963. Varsinaisessa vankilarakennuksessa kuljettiin kuulokkeista kuunneltavan opastuksen avustuksella. Olen nyt ollut niin kauan ulkomailla, etten tiedä mitä audio guide on suomeksi, auttakaa, jos osaatte! Nauhoitteella sekä entiset vangit että vartijat kertoivat tarinoitaan. Opastus oli huolellisesti ja mielenkiintoisesti toteutettu, kerrankin niiden kuulokkeiden käyttäminen oikeasti kannatti.

Alcatrazista paenneista vangeista viisi jäi teille tietymättömille, lienevät hukkuneet tai päätyneet Etelä-Amerikkaan. Yksi entisistä vangeista on juuri julkaissut kirjan ja hän oli torstaina Alcatrazin yhdessä kirjakaupassa signeeraamassa kirjojaan. Jono oli pitkä sekä kirjailijalle että kassoille, me emme kuitenkaan ihan niin kiinnostuneita olleet. Tässä tuo pankkiryöstäjä itse:

Vankila-ajan jälkeen joukko intiaaneja valtasi saaren mielenilmauksena intiaanien kohtelua vastaan, tästäkin oli saarella vielä näkyvissä jälkiä. Nyt pääasiallisina asukkaina on suuri määrä erilaisia lintuja. Puutarhakin on ihan näkemisen arvoinen.

Pääsimme pakenemaan Alcatrazista ja loppupäivää vietettiin satama-alueella ruokaillen ja katutaitelijoita ihmetellen. Laiturilla 39 asustelee tällainen hyljeyhdyskunta.

Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä pikaisesti Golden Gate -puistossa, joka on valtava kaupunkilaisten ulkoilualue. Kasvitieteellinen puutarha ja museot olivat jo kiinni. (Kuuluikohan takapenkiltä helpotuksen huokaus?)

Perjantaina minä suuntasin taas patikoimaan, tällä kerralla Las Trampasin luonnonpuistoon.

Jeeppi tärisi ja kolisi, mutta perille pääsin. Tästä on parkkipaikalle noin puolen tunnin matka. Melkein viiden tunnin lenkkiin mahtui monenlaista maastoa ja maisemaa, kerran eksyinkin. Noin yleisesti voisi sanoa, että luulisi tähän ikään mennessä oppineen, että vaelluskengät jalkaan mieluummin liian usein kuin harvoin, aurinkovoide ja päähine ovat kova sana helteessä, yksin ei kannata lähteä, varsinkaan jos ei oikein tiedä mihin on menossa ja paikan nimessä on sana wilderness. Välillä pelkäsin putoamista ja välillä käärmeitä, mutta kyllä siitä niin voittajaolo tulee, kun perille pääsee. Eikä ole pudonnut rotkoon eikä nyrjäyttänyt nilkkaansa ja joutunut kutsumaan helikopteria. Luin muuten jossain, että täällä East Bayssa (eli San Fransiscon lahden itäpuolella) on koko USA:n isoin keskittymä luonnonpuistoja. Olen siis ihan oikeassa paikassa, mutta valitettavasti enää vajaat kaksi vuorokautta ja alku meni flunssan kourissa.

Illalla olin vielä elokuvissakin odotellessani San Josen matkalaisia. Kotijoukkue voitti pelin ja perheen penkkiurheilijat olivat onnellisia. Peleissä jaetaan katsojille kaikenlaista rihkamaa, tässä nyt pari esimerkkiä niistä, joita me joudumme kotiin raahaamaan.

Tänään kävimme pesettämässä auton. Asiakkaita oli paljon ja työntekijöitäkin pyöri autojen kimpussa melkoinen määrä. Sisä- ja ulkopuunaus, yhteensä noin 23€. Ilmeisesti kuivuuden takia autoja ei oikein saa itse pestäkään. Taaskaan ei tiedetty, pitääkö tipata, joten kysyin vieressä odottavalta naiselta. Kyllä "pitää", mutta 1-2 dollaria riittää.

Tämän jälkeen päätimme hakea jostain vappumunkit. Ei onnistunut, kaikki donitsikaupat olivat menneet kiinni jo puolenpäivän jälkeen. Donitsithan ovat aamiaisruokaa. Sen verran jäi kaivelemaan, että jos muuhun aikatauluun sopii, meillä on huomenaamulla donitseja.

Stella, joka haki meidät lentokentältä, kyseli, tarvitsemmeko maanantaina kyydin BART-asemalle. Emme kuitenkaan aio lähijunilla lähteä reissaamaan matkalaukkujen kanssa. Vuokrasimme juuri huomisillasta auton lentokentältä, sillä sitten pääsemme luontevasti kentälle. Maksoi puolet vähemmän kuin taksi, mutta onhan siitä hakemisen vaiva.

Meillä on siis enää huominen päivä aikaa täällä ihanassa vaihtokodissa. Tässä vielä pari kuvaa.

Arki koittaa aivan liian pian!

San Francisco

Torstaina ja perjantaina ei tehty oikein mitään älyllistä (tai älytöntäkään). Lähinnä kierrettiin ja oltiin eri mieltä, siitä mitä ostetaan ja missä kaupoissa käydään. Onneksi neljän viikon reissussa voi muutaman päivän heittää ihan hukkaankin.

Lauantaina lähdettiin aamulla San Franciscoon. Ajoimme Walnut Creekin lähijuna-asemalle (BART) ja pysäköimme sinne. Saimme henkilökunnalta apua ja liput ostettua, junalla matkasimme suurkaupungin keskustaan. Kovin ihmeellisiä suunnitelmia ei päivälle onneksi ollut, sillä jonottamiseen ja siirtymisiin meni niin paljon aikaa, ettemme kovin kummoisia ehtineet.

Ensin ostimme päiväkortit julkisiin kulkuneuvoihin. Tämä kaikki taisi olla tuolle miespuoliselle perheenosalle aika eksoottista, kun ovat tottuneet siirtymään paikasta toiseen autolla. Ja mieluiten aina ihan viereen. Powell-asemalta lähtee kaksi linjaa San Franciscon kuuluisia vanhoja ratikoita, ja niihin mekin jäimme jonottamaan. Miehet tietenkin halusivat roikkua ulkorappusella, minä mieluummin ihan perinteisesti istuin penkillä. Kyyti ei ihan kovin hurja ollut, vaikka mäkeä alas laskettiinkin. Miksiköhän muistikuvat 25 vuoden takaa olivat paljon pelottavammat? Ehkä turvamääräykset ovat tiukentuneet tai sitten vanhalla vain muisti taas pettää.

Perille päästiin ehjinä. Seuraavaksi vuorossa oli bussin etsiminen Golden Gate -sillalle. Yhtä karttaa luettiin väärin ja toinen ei ollut ajan tasalla, joten aikaa meni taas melkoisesti. Onneksi apua löytyi runsaasti, ilmeisesti paikalliset eivät ole ihan kyllästyneitä turisteihin.

Suunnitelmissa oli kävellä sillan yli. Viimeksi kun sitä yritettiin, jäi minulta tekemättä, sillä silta keinui melkoisesti. Nyt ei tuntunut missään, vaikka vähän tuulikin. Väkeä oli ihan järjettömästi, mutta aurinko paistoi ja näkymät olivat hienot. Ihan hyvä lenkki siitä tuli, varsinkin kun emme toiselta puolelta löytäneet bussipysäkkiä ja kävelimme takaisinkin.

Loppupäivä kului kaupungilla kierrellen, ei tehty mitään ihmeellistä. Syötiin lounasta pubissa, käytiin Ben and Jerry's -jäätelöbaarissa ja ihmeteltiin maailman mutkaisinta katua. Se ei kyllä kävellen ole ihmeellinenkään nähtävyys, kun joutuu suoraan portaita kävelemään. Ihan kaikkien yrittäjien ei olisi kannattanut autollakaan toimeen ryhtyä. Onneksi meillä ei ollut Buickia kulkuvälineenä, se nyt ei ainakaan olisi mutkissa kääntynyt.

Sunnuntaina ja maanantaina ehkä mainitsemisen arvoisia aktiviteetteja olivat läheisellä Shell Ridge Open Space -alueella patikoiminen ja tenniksen pelaaminen, sekä omalla kentällä että omakotialueen yhteisellä, ilmaisella kentällä. Tuo takapihan kenttä on betonia eikä kovin jalkaystävällinen, lisäksi pallot ovat helposti joko uima-altaassa tai naapurissa. Patikoimassa nähtiin myös kalkkarokäärme!!

Tänään käytiin ajelemassa lähikaupungeissa, kahviteltiin ja ostettiin markkinoilta tuoreita kirsikoita. Iltapäivällä käytiin vielä Ruth Bancroft -puutarhassa ihastelemassa kukkivia kaktuksia.

Lähikaupassa nähtiin ahvenanmaalainen työntekijä, joka asuu täällä pysyvästi. Hän ei kuitenkaan puhua suomalaista. Illalla sitten vain kokattiin ja ollaan yritetty järjestellä loppupäivien ohjelmaa. Huomenna varmaankin kadotaan viimeistä kertaa ostoskeskukseen, sillä meille tulee sekä siivoojia että puutarhuri.

Hearst Castle ja Pacific Coast Highway

Keskiviikkona ensimmäinen pysähdyskohteemme rantatiellä oli Hearst Castle, mediamoguli William Randolph Hearstin perintömailleen San Simeoniin vuodesta 1919  alkaen rakennuttama linna. Hearst oli lapsesta asti telttaillut perheen mailla ja alkoi viisikymppisenä haluta vähän miellyttävämmät olosuhteet vierailuilleen. Suuruudenhulluus iski ja rakentaminen kesti melkein 30 vuotta.

Olin lukenut oppaastani, että opastettu kierros kestää 50 minuuttia ja sen verran ajattelimme pysähdykseen uhrata. Heh heh. Kolme tuntia meni. Ensinnäkin linnalle ei päässyt ajamaan, vaan parkkipaikat ja puiston informaatiopiste olivat tien varrella, melko kaukana itse rakennelmasta. Retket oli etukäteen myytyjä, joten jouduimme odottamaan seuraavaa vapaata. Meidän edellä lippujonossa oli mies, jolla oli pieni kissankokoinen koira sylissään. Eläimiä ei linnaan päästetä, mutta mies osasi asian. Kirjallisella sopimuksella hän vakuutti, että koira on hänelle välttämätön apuri ja lemmikki pääsi mukaan. Bussikuski jopa päästi heidät ensin autoon ja piti meille puheen siitä, että kyseessä on työskentelevä eläin, jota ei saa lähestyä. Mies oli kirjoittanut sopimukseen Emotional stability ja sanoi minulle, että tämä on peli, joka pitää osata. Ensin luulin, että setä ilmoitti koiran olevan epätasapainoinen, mutta jos koira oli töissä, se olikin varmaan herra itse joka oli epästabiili. Paniikkikohtaus ilman koiraa?

Opastettuja kierroksia oli neljä erilaista, me valitsimme sen ensikertalaisille suositellun eli grand tourin. Ensin meidät vietiin bussilla ylös linnaan, jossa mainio oppaamme odotti meitä. Noin tunnin kierroksen aikana saimme tietää paljon sekä Hearstista itsestään että linnan rakentamisesta. Kuuluisa iso uima-allas on valitettavasti remontissa. Tai hyvä niin, allas kuulemma vuosi vettä 5000 gallonaa päivässä! Syytäkin tyhjentää kuivuudesta kärsivässä Kaliforniassa.

Paikka on ihan uskomaton, onneksi pysähdyimme. 1920-luvulla Hearstilla oli jopa eläintarha, 130 eläinlajia, joista muistona maatilalla on vieläkin seeproja. Ne eivät kuitenkaan meille näyttäytyneet. Nykyään talon omistaa Kalifornian osavaltio, mutta ympäröivät tilukset ovat edelleen Hearstin suvun omistuksessa.

Linnareissun jälkeen pysähdyimme ihailemassa satoja hylkeitä Elephant Seal Vista Pointissa.

Muuten matka jatkui säännöllisesti maisemia ihailemaan pysähdellen. Arkipäivänä huhtikuussa tämäkin kuuluisa road trip eteni aika mallikkaasti. Aikaa kyllä olisi pitänyt olla enemmän, että oltaisiin voitu vähän pidemmälle kävelläkin.

Niitä maisemia on ihan turha yrittää tässä hehkuttaa tai näillä kuvausvälineillä tai -taidoilla esitellä. Huikeata oli, menkää itse katsomaan!

Etelän retken jälkeen tässä onkin mennyt pari päivää vähän rauhallisemmin, shoppailtu on hiukan ja telkkaria töllötetty. Sää ei ole eilen ja tänään suosinut, mutta ei se nyt ole oikein surettanutkaan. Tennisturnauskin järjestettiin ja muutama pallo lahjoitettiin naapurille.

Enää vähän yli viikkoa tätä tämänkertaista kodinvaihtoa jäljellä. Suunnittelen tarjoutuvani isäntäväelle aupairiksi ja jääväni tänne. Viikonloppuna yritetään taas vähän retkeillä, jos sää sallii.