Cape Cod

Maanantai.iltana jahkattiin pitkään, lähteäkö Cape Codille vai ei. Paikka houkutti, mutta matkaa täältä on niemen kärkeen 230 km eikä ajomatka tuolla tärisevällä Hondan tötteröllä oikein kiinnostanut. Mutta houkutus voitti ja matkaan lähdettiin aamulla kuuden jälkeen.

Navigaattori oli aluksi ihan sekaisin ja ajelutti meitä ymyrää tässä lähikatuja. Kuljettaja ja navigaattorinlukija manasivat kilpaa, kunnes lopulta laite suostui ymmärtämään, missä olimme. Ihan varmaa ei ole, että tuo tapahtui manaamisen tuloksena, mutta voin kertoa, että raivo oli sen suuruista, että vähemmästäkin yksi pieni puhelin pelästyy.

Navigaattori ohjasi meidät Bostonin ylittäville ja alittaville moottoriteille, joten aamuruuhkaanhan siinä jouduttiin. Täällä on selaisia kaistoja, joita saa ajaa vain, jos autossa on vähintään kaksi henkilöä, mikä vähän nopeutti meidän matkantekoa, kun neljä viereistä kaistaa seisoivat. Bostonin jälkeen matka jatkui jonoissa mutta vauhdikkaammin kohti Cape Codia.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Cape Cod National Seashore -luonnonpuiston informaatiokeskus Salt Pond Bayssa. Ihanan avuliaalta nuorelta mieheltä saimme kartan ja suosituksia nähtävyyksistä. Salt Pond itsessään olisi ollut mielenkiintoisen näköinen patikointipaikka, mutta siihen ei nyt aikataulu taipunut.

Ennen syvällisempää tutustumista Cape Codiin oli kuitenkin aamukahvin aika, olihan tässä vaiheessa ajomatkaa takana jo reilusti yli kaksi tuntia. Päätien varrella ei juuri kahviloita ole, motelleja sitäkin enemmän. Päädyimme siis periamerikkalaisittain Dunkin Donutsille: jääkahvia ja donitsi. Kumpikin sai jäädä viimeiseksi tällä matkalla. Mutta saatiinpa kofeiinia ja sokeria piristykseksi. Ja rasvaa, mutta se ei taida piristää.

Ensimmäinen puistonvartijan suosittelema kohde oli Marconi Station Site. Täältä Marconi lähetti ensimmäiset langattomat signaalit Atlantin yli Eurooppaan. Historian havinaa siis, mutta meihin kyllä teki suuremman vaikutuksen tuo maisema. Eroosio on hurjaa, joten ihan reunalle ei saa eikä uskalla mennä.

Käppyrämäntyjen seassa oli paljon pyöräilijöitä, se olisikin ollut ehdottomasti viisaampi tapa liikkua kuin kuuma auto, jossa ilmastointi on joko täysillä tai pois päältä.

Matka jatkui vanhimmalle majakalle, Cape Cod Lightille. Sisälle majakkaan pääsi vain oppaan kanssa, toinen opasti alhaalla ja toinen ylhäällä. Kumpikin oli todella hyvä (tarinan)kertoja. Meidän ryhmässä oli kaksi pikkupoikaa ja oppaat osasivat kertoa kaiken asiallisesti, mutta siten, että pojat pysyivät mukana ja saivat osallistua tietojen jakamiseen. Majakkaa on jo jouduttu siirtämään eroosion takia ja siirretään tulevaisuudessakin. Rakennus on 1800-luvulta ja kierreportaat ylös hienot. Tässäkin porukassa erästä hirvitti😄

Meille suositeltiin vielä ihan pohjoisessa olevaa Province Landsin luontokeskusta, missä on näköalatorni. Kiva paikka, näköala dyyneille 360 astetta ja merikin näkyi laajalti, mutta taas olisi tarvittu polkupyörää, jotta olisimme oikeasti dyyneille päässeet. Useimmilla olikin pyörät. Meilläkin on täällä maastopyörät, mutta emme pysty niitä kuljettamaan.

Provincetown on kaupunki Cape Codin kärjessä. Näin kesällä täynnä turisteja ja sinne sekaan sovimme mekin lounastamaan ja krääsäkauppoihin penkomaan. Jälkiruoaksi kuumana päivänä sopi smoothie (Queen of Tarts) Beniltä ja Jerryltä.

Ja siis tuo jälkiruoka on huomattavasti enemmän mainitsemisen arvoinen kuin se mitäänsanomaton panimoravintolan salaatti. Ehkä nuo salaatit eivät ihan ole paikan prioriteetti.

Paluumatkalla poikkesimme vielä parilla rannalla varpaita liottamassa.

Kotimatka oli pitkä ja tylsä ja väki väsynyttä. Päivälliseksi haettiin kaupasta pakastepizzat ja toinen meistä yritti nauttia isäntäperheemme kotipanimon tuotoksia huonolla menestyksellä. Viemäriin meni sekin vieraanvaraisuus.