Aikaerosta toipumassa

Aika tiukkaa on nyt tehnyt aikaerosta toipuminen. Täällä on valvottu ja heräilty aika epämääräisiin aikoihin. Nenäliinoja kuluu, kiitos flunssan ja siitepölyallergian. Ollaan siis oltu aika väsyneitä, mutta sen kyllä etukäteen tiesimmekin. Onneksi on neljä viikkoa aikaa, niin ei ole mitään väliä, vaikka käynnistytäänkin vähän hitaasti. Meidän perhettä ei todellakaan saisi siirtymään tällaista matkaa kovin lyhyen ajan vuoksi.

Aamulla meillä kävi muutama vierailija pihalla:

Päivän aikana nähtiin myös kaksi kertaa kettu pihassa ja iltaisin pari sorsaa tulee uiskentelemaan meidän altaaseen. Luonto on vielä lähempänä kuin kotona Maskussa!

Keskiviikkona nautiskeltiin aamupäivä takapihalla auringosta ja odotettiin puutarhuria, joka ei koskaan tullut. Eipä täällä juuri muuta tekemistä olisi ollutkaan kuin uima-altaan putsaaminen, mikä siis kuuluu hänen tehtäviinsä. Päivä oli muuten tosi lämmin, parhaimmillaan noin +32C.

Iltapäivällä ajelimme takapihallemme näkyvään Mount Diablon luonnonpuistoon. Mutkaa mutkan perään ja hurja määrä pyöräilijöitä oli matkalla huipulle. Oranssit Kalifornian unikot kukkivat juuri parhaillaan ja muutenkin luonto oli upean vihreänä.

Huipulta oli hienot näkymät laaksoon ja aina San Franciscon lahdelle saakka. Golden Gatekin näkyi, vaikka ehkä vähän mielikuvitusta pitikin käyttää.

Illalla käytiin vielä Walnut Creekin keskustassa tarkastamassa katumarkkinat, joita täällä järjestetään joka kuun ensimmäinen keskiviikko. Siinä oli aika niukasti tarkastamista, mutta markkinaväellä tuntui kyllä olevan hauskaa ja bändikin oli melkoisessa vauhdissa.

Illalla kaaduttiin taas sänkyihin varhain herätäksemme jälleen oikein hyvissä ajoin torstaina. Aamupäivän yrittäjä teki laskuja (jollain tämä reissu on kustannettava) ja me muut laiskottelimme. Illan ohjelmassa oli miehillä NHL-ottelu San Josessa ja minä arvoin elokuvan ja patikoinnin välillä, mutta valitsin jälkimmäisen. Tarvittiin siis kaksi autoa.

Jeepissä oli akku irroitettu ja kuinkas sitten kävikään, ei lähtenyt käymään. Jackin ohjeiden mukaan löysimme käynnistyskaapelit kaapista ja kärsivällisyys palkittiin, auto saatiin käymään. Se pitää ihan hirvittävää kolinaa! Huvittuneesti hymyillen muu perhe lähti San Joseen ja minä läheiselle puiston parkkialueelle. Ainakin tämän reissun se kosla kesti, mutta kyllä aika paljon jännitti.

Parkkipaikalla oli itsepalvelumaksu. Raha laitetaan kirjekuoreen ja pudotetaan säiliöön, josta puistonvahti sen sitten joskus noutaa. Kuoresta taitetaan lipuke tuulilasiin ja kumpaankin tulee samat tiedot, joten kiinni saattaisi jäädä ellei maksaisi.

Reittini varrella näkyi Kiinanmuuriksi kutsuttu luonnon muovaama kivimuuri.

Tuossa kuvassa näkyy vain pieni pätkä, oikeasti muuri oli aika pitkä. Ympäröivillä niityillä oli lehmiä laitumella. Oli aika lämmin, joten varjoon oli heistäkin moni päätynyt.

Reitti oli ihanan kaunis ja alkumatkasta rentokin. Matkaan mahtui paljon erilaisia maisemia ja polkuja. Pikku-Yosemiten vesiputous oli valitettavasti kuivunut, mutta paljon muuta mielenkiintoista nähtävää oli matkan varrella. Ja koska on ollut lämmintä, oli aika arvattavaa, ettei vesiputous kovasti soljuisi.

Opaskirjassani luki, että seuraava pätkä saattaa MÄRKINÄ kausina olla haasteellinen, koska pitää ylittää puro neljässä kohdassa. Vettä oli yllättävän paljon, mutta isompien kivien avulla selvisin neljästä ylityksestä jalat kuivana ja huokasin helpotuksesta. Liian aikaisin. Seuraavat kolme ylitystä olivatkin sellaisia, ettei auttanut muuta kuin ottaa kengät ja sukat pois ja kahlata yli. Vaelluskenkiä tuli ikävä ja kolmannella kerralla alkoi jo hymy vähän hyytyä. Olisi saanut olla se vesi siellä vesiputouksessa!
Retki oli kuitenkin hieno ja luonnossa oli paljon nähtävää. Tälläkin tammella oli kokoa ja näköä ja varmaan ikääkin ihan kunnioitettavasti.

Kotimatkalla hain lähikaupasta lämmintä tomaattikeittoa ja Jeeppi kesti senkin, ei kolisematta mutta kuitenkin. Penkkiurheilijat eivät ole vielä palanneet, niistä kuulumisista myöhemmin.