Zug

Tänäänkin Fritz jäi kotiin ja varmaan ihan mielellään, sillä päivä oli lämmin. Ajelin aamulla Zugiin noin 20 minuutin matkan. Lonely Planet -oppaani mukaan Zug on Sveitsin rikkain kaupunki. Sekä oppaan että minun mielestäni tämä ei kuitenkaan juurikaan näy katukuvassa. Paitsi että ensimmäinen näkemäni autokauppa oli Ferrari. Zugin vanhimmat osat ovat peräisin keskiajalta.

Ensin kävin saamassa tietoa ja vinkkejä matkailuneuvonnasta. Koska luvassa oli pilvinen päivä, päätin jättää järviristeilyn väliin ja pysyä kaupungilla. Se lupaus ei sitten pitänytkään paikkansa, mutta suunnitelmien muuttaminen oli jo myöhäistä. Kymmeneltä yritin päästä taidemuseoon, mutta se avautuikin vasta klo 12. Viisi yli kymmenen yritin päästä linnamuseoon, mutta se avautuikin vasta klo 14. Muita kiinnostavia museoita ei sitten ollutkaan, joten päädyin vain harhailemaan kaupungilla.

Paikallinen erikoisuus on kirsikkakakku ja sellaisen päätin ajankulukseni nauttia. Kirsikoista ei ollut tietoakaan, ilmeisesti tekemiseen käytetään kirsikkalikööriä. En ihastunut.

Lisää kaupunkikuvia:

Yhdeltä olin uudelleen taidemuseolla, jossa ei ollut ainuttakaan taulua esillä. Päänäyttely oli vanhoista paikallisista matkailumainoksista.

Puoli kahdelta olin ulkona taiteen maailmasta ja vielä piti siis kuluttaa puoli tuntia ennen linnamuseoon pääsyä. Onneksi aina voi käydä kirkossa. Tai niin kuin minä tänään, kahdessa.

Tuossa kuvassa näkyy kirkon lisäksi linna, joka ei siis ihan vastaa mielikuvaa linnasta. Siellä on ihan tavallinen historianäyttely, mukana mm. suutarin paja.

Kotiin ehdin puoli neljäksi ja arvatkaapa vain, suostuiko Fritz ulos. Kuudelta oli ilma vähän viilentynyt ja lenkille päästiin. Nyt hän on ihan kypsä, kun hänen kanssaan ei seurustella vaan talon uusi ihminen vain näpyttää padiaa.

Zugissa ei ole mitään merkittävää ehdottomasti näkemisen arvoista, mutta se on viehättävä pikkukaupunki vanhoine kujineen ja rakennuksineen. Kannatti käydä, kun näin lähellä olen.

Zugerberg

Tiistaina aamulenkin jälkeen Fritz sai jäädä kotiin ja minä ajoin Schöneggin ala-asemalle. Olin perillä jo yhdeksältä ja tarkoitus oli vuorella patikoida neljän tunnin lenkki. Ala-aseman parkkipaikalla maksimipysäköinti oli kuusi tuntia, mikä kyllä mietitytti. Jos väsyttää ja huilatuttaa, voi neljän tunnin lenkkiin mennä kuusi tuntia ja siirtymiset päälle. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, joten auto jäi siihen ja minä ostin junalipun. Asemalla ei ollut yhtään työntekijää. Lippu oli ostettava automaatista ja ilmoitustaulu kertoi, milloin oli aika siirtyä junaan. Junassakaan ei ollut kuljettajaa! Aika pitkälle on automatisoitu Zugerbergille kulkeminen.

Itse lenkki oli vähän pettymys. Polku (tai pikemminkin metsätie) kulki enimmäkseen metsässä eikä näköalapaikkoja ollut ensimmäiseen kahteen tuntiin yläaseman jälkeen. Sitten onneksi vähän parani, ei ole huonompi eväspaikka tämä, vai mitä?

Zugerbergilla on myös patsasreitti, jota osittain seurailin. Kivoja eläinhahmoja löytyi monenlaisia.

Tämä heppu seisoi ravintolan pihalla, jos oikein ymmärsin, 25-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kappelikin löytyi, näitä olen ennenkin Sveitsissä nähnyt. Kaipa vuoret ovat hyviä paikkoja hljentymiselle.

Koska olin vain noin kilometrin korkeudessa, kasvillisuus vastasi aika paljon suomalaista ja sitä metsää oli siis ihan huipullakin. Ihan loppumatkasta löytyi sentään näkymiä Zugerseellekin.

Ja Sveitsissä kun ollaan, näköalapaikalta suoraan alas näytti tältä:

Ilta kului Fritzin ulkoilutuksessa, meidän molempien ruokailussa ja lopulta romaanin kanssa supermukavassa sängyssäni.

Rifferswil ja retki Interlakeniin

Sunnuntai oli tarkoituksella enemmän ja vähemmän lepopäivä. Fritzin lyhyehkön aamulenkin jälkeen lähdin ajelemaan Hausenin kylään, missä Katja oli kertonut olevan kauppa, joka on sunnuntaisin auki. Melkoinen erikoisuus Sveitsissä muuten, kahdella edellisellä kerralla meidän lähistöltä ei ole sunnuntaiaukioloja löytynyt. Tietysti eksyin ja sitten ajelin vain ihan tarkoituksella ympäriinsä maisemia ihailemassa ja reittejä oppimassa.

Iltapäivällä lähdin Fritzin kanssa Seeleger Moor -nimiseen puistoon, joka on tässä lähellä. Yllättäen puistoon oli sisäänpääsymaksu, mikä vähän kirpaisi. Koira sentään pääsi ilmaiseksi. Paikka ei ollut kovin kummoinen, joten en ollut pahoillani, vaikka Fritz sai siitä puolessa tunnissa tarpeekseen. Siitä sisäänpääsymaksusta tosin olin vähän pahoillani. Paikan parasta antia olivat patsaat.

Takaisin tullessa Fritz kieltäytyi menemästä auton takana olevaan häkkiinsä. Toki oli melko lämmin, mutta ei mielestäni kovin kuuma. Katja oli sanonut, että kuumalla ilmalla hän joskus antaa Fritzin olla lattialla edessä nauttimassa ilmastoinnista. Sinne hän oli nytkin vakaasti menossa, joten se taitaa olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kotiin sillä keinolla kuitenkin päästiin.

Maanantaiksi oli suunnitteilla retki Interlakeniin vanhaa tuttua tapaamaan. Täältä on sinne 1,5 tunnin ajomatka, joten olin vähän huolissani Fritzin jaksamisesta. Niin oli ilmeisesti hänen emäntänsäkin, sillä illalla tuli sähköposti, jossa annettiin numero, mistä voisin kysellä päiväkävelyttäjää, jos kuitenkin haluaisin jättää Fritzin kotiin. Aamulla yhdeksältä yritin soittaa ja vähän kuluttua uudelleen, mutta numerosta ei vastattu, joten matkaan oli lähdettävä koiran kanssa.

Menomatka sujui hyvin. Poikkesimme matkalla parinvuodentakaisissa kodinvaihtomaisemissa Sarnen-järven rannalla kävelemässä.

Nyt kun ajettavana automaattivaihteinen auto, eivät ne serpentiinitietkään aiheuta suurempia sydämentykytyksiä. Visiitti Interlakenissa sujui kohtalaisesti. Fritz ei monta minuuttia suostunut kävelemään, mutta makoili melko rauhallisesti ravintolapöytien alla. Tässä hän on Interlakenissa.

Kotimatkalle en häntä taaskaan häkkiin saanut enkä myöskään välietapilla ulos autosta. Tässä on kuitenkin Lungern-järven satumaisema matkamme varrelta.

Jonkin verran ihmetyttää Katjan kommentit siitä, miten Fritz nauttii kävelyistä. Tai joo, jos on max +20C, ei sada ja silloinkin enintään 20 minuuttia. Ja minä hölmö kuvittelin ottavani koiran patikoimaan! Ehei, herra jää kotiin tästä lähtien. Onneksi on lupakin siihen, että hänet saa kahdeksaksi tunniksi jättää yksin.

Talonvahdiksi Sveitsiin

Lauantaina kello soitti epäinhimilliseen aamuneljän aikaan, sillä Air Balticin lento Riikan kautta Zurichiin lähti Turusta klo 5.35. Kaikki sujui kuten pitikin, paitsi että cappuccino maksaa latvialaisella lentokentällä enemmän kuin suomalaisella (eikä se sielläkään ihan halpaa ole)! Zurichiin saavuttiin hieman myöhässä, minkä jälkeen rynnistin lentokentän juna-asemalle ja ehdin kuin ehdinkin klo 10.33 junaan kohti Zugia. Emäntäni Katja oli kirjoittanut selkeät ohjeet. Junasta lähetin hänelle tekstiviestin saapumisestani Baariin, mistä hän oli luvannut minut hakea. Vain vähän aikaa jouduin sateessa seisoskelemaan, kun hän jo ajoi aseman eteen.

Kotona odotti Fritz-koiran lisäksi viisivuotias poika, jonka kanssa Katja oli lähdössä Turkkiin lomalle. Nopeaan tahtiin käytiin olennaisimmat asiat koirasta ja talosta läpi, sillä heillä oli pakkaaminen vielä vähän kesken. Myöhemmin huomasin, että oli siivoaminenkin jäänyt vähän puolitiehen. Melko pian lähdettiinkin takaisin Zurichiin, tällä kertaa viemään heitä lennolle.

Talo, jota vahdin, on suuri kuin mikä. Tilaa on neljässä kerroksessa, on valoisaa ja avaraa ja kiva takapiha. Onneksi se ei ole kovin hoidettu, ettei tule paineita puutarhatöistä. Saan myös käyttää Katja autoa, joka on -onneksi- automaattivaihteinen farmarimersu. Sillä on kiva ajella jyrkemmilläkin teillä. Lentokentältä palatessani tosin eksyin, sillä auton navigaattori ei tunnista uusinta moottoritietä. Onneksi Lumian navigointi toistaiseksi toimii!

Fritz, jota ruokin ja kävelytän, on 9-vuotias. Hän on joko laiska tai vanhuudenväsynyt, ulos suostuu ainoastaan, jos on lämmintä alle 20 astetta eikä sada. Hänet saa onneksi jättää kahdeksaksi tunniksi yksikseen, niin ei minun tarvitse täällä kämpässä kököttää.

Automaattivaihteisen auton lisäksi Katjalla on muutakin, mitä arvostan, nimittäin kahvinkeitin minun makuuni, ja san sitä käyttääkin. Ensimmäisessä Sveitsin kodinvaihdossamme Nespresso kuului nimittäin niihin asioihin, joihin emme saaneet koskea.

Lauantai kuluikin sitten kaupassakäyntiin ja jääkaapin siivoamiseen. Ihan kaikki siellä oli vanhentunutta ja/tai pilaantunutta. Oli kuitenkin lupa syödä kaikkea :-)

Vähän vielä tein suunnitelmiakin seuraavalle 12 päivälle Katjan jättämien materiaalien avulla. Fritzinkin sain pakotettua pikku lenkille ennen laventelikylpyä ja sänkyyn kaatumista. Kaikki täällä on laadukasta, niin myös sänky patjoineen. Kyllä kelpaa!

Kotiin Skotlannista

Skotlannin kodinvaihto sujui loppuun asti kunnialla. Keskiviikkona ajelimme hiljalleen kohti Edinburghia poikkeillen matkalla pikkukyliin, joista varsinkin Pitlochry oli varsin idyllinen. Vähän pääsimme viettämään aikaa ostoskeskuksessakin, sillä olimme luvanneet olla Ascot Garden -nimisessä majoituspaikassamme klo 19. B&B oli ihan siisti, huone tosi pieni, mutta noin yhden yön majoituspaikaksi siedettävä. Emäntä suositteli meille päivällistä läheisellä kasinolla ja antoi kupongin, jolla pääsisimme sisään (ja jolla hän todennäköisesti sai jonkinlaista bonusta lähettämistään asiakkaista). Päivällinen oli onneton, jälkiruokajäätelökin ainakin kertaalleen sulanutta ja uudelleen pakastettua. Nizzan salaatin pääruoka-aine oli peruna...

Torstaina auton palautus parkkipaikalle ja sieltä lentokentälle sujui hyvin. Saavuimme Turkuun suurin piirtein ajallaan, samoin matkalaukut. Sitten olikin vähän vilskettä, sillä ehdin olla kotona kokonaiset 36 tuntia ennen uutta koiranhoitopestiä Sveitsissä!

Kivikkoista kiipeämistä

Tänäänkin säätiedotus lupasi sadetta, mutta me uskaltauduimme vuorille. Seitsemän jälkeen lähdettiin liikkeelle, haettiin evästä Tescosta ja ajeltiin Loch Morlichille parkkiin. Retki käynnistyi klo 7.40. Ei tänne makaamaan ole tultu.

Ensimmäinen tunti käveltiin soratietä ylös Rothiemurchus Lodgelle, joka on ilmeisesti jonkin sortin retkeilymaja. Matkalla ihmeteltiin metsässä näitä vempaimia. Niitä on näkynyt aiemminkin, yleensä siinä lukee Fire brooms. Mutta mitä ihmettä niillä tehdään?

 Siitä eteenpäin matka jatkui polkua pitkin rinnettä ylös. Välillä tuli muutamia sadepisaroita ja nuorisojoukkoja ohitteli meitä.

Ensimmäinen kunnon lepohetki vietettiin tämännäköisissä maisemissa.

Lepohetki oli tarpeellinen, sillä seuraavana kiivettiin ylös muutama sata epämiellyttävää rappusta. Lepopaikka siis tuolla alhaalla joella.

Ylhäällä päädyttiin kahden kukkulan väliseen syvennykseen. Paikan nimi on Chalamain Gap ja se on täynnä järkyttävän kokoisia kiven lohkareita, joiden yli pitää jollain konstilla päästä.

Onneksi suorituksesta ei annettu tyylipisteitä, sillä kaikki raajat olivat koko ajan käytössä. Kun on ollut sateistakin, lohkareet olivat liukkaitakin. Kun yllä näkyvän kuvan huipulle päästiin, edessä avautui uusi kauheus.

Suurempia vaurioita ei kuitenkaan tullut, mutta aikaa tuohon pätkään tuhraantui melkoisesti. Loppumatka olikin sitten aika helppoa, normaalia vuoristopolkua.

Glenmoressa kävimme kahvilla ja jatkoimme järven rantaa takaisin autolle.

Vaikka synkältä näyttää, emme juurikaan kastuneet. Nyt ollaan jo kotona ja vähän laitettu tavaroitakin kasaan. Auton pesu järjestyy lentoparkissa ja tänne mökille tulee torstaina siivooja, joten ei tässä paljon puuhaa ole. Nyt tästä lähdetään pubiin syömään päivällistä.

Loch Einich ja kevyempää patikointia

Sunnuntain retkikohteemme oli Loch Einich. Vähän arvelutti lähteä tarpomaan 25 km, kun polun vaikeusasteesta ei ollut ihan selvää kuvaa. Matkaan lähdettiin varhain ja polulle starttasimme Coylumbridgestä klo 7.50. Mitäs te teitte siihen aikaan juhannussunnuntain aamuna?

Aurinko paistoi ja mäntymetsästä oli hienot näkymät Cairngormin huipuille.

Olemme koko ajan vähän harmitelleet sitä, että maisemaa hallitsevat kanervat eivät vielä kuki. Nyt näkyi jo niitäkin!

Noin tunnin kuluttua pääsimme joelle. Reitti oli siitä helppo, että piti vain seurata Glen Einichia samannimiselle järvelle ja takaisin. Auringonpaiste ja hulppeat näkymät jatkuivat, joten ajoittainen mudassa rämpiminen ei haitannut.

Edessä oli muutama kinkkinen joenylityskin. Niitä tehtiin paljain jaloin punti ylös käärittyinä ja kerran kengät jalassakin, lopputuloksena vettä hörpänneet vaelluskengät. Matkanteko ei sen jälkeen ihan tanssien sujunut, mutta periksi ei anneta kuin britit EU:n suhteen.

Neljän tunnin tarpomisen jälkeen olimme vihdoin järvellä ja kengätkin pääsivät aurinkoon ja tuuleen kuivattelemaan.

Paikka oli juuri niin upea kuin reittikuvauksissa kerrottiin. Ja olimme siellä kahdestaan rauhasta ja maisemasta nauttimassa.

Paluumatka sujui ripeästi, yhtenä syynä varmaankin iltapäivällä alkanut sade. Viimeiset kaksi tuntia satoi tauotta eikä siinä paljon istuskeltu tai nautittu maisemista.

Kotiin päästiin kunnialla ja oltiin todella kiitollisia että jääkaapissa oli puolivalmista ruokaa uuniin lykättäväksi eikä enää tarvinnut lähteä mihinkään.

Maanantaina pidettiin rennompi päivä. Kävimme kylällä aamukahvilla ja vähän kaupoilla. Iltapäivällä ajoimme ensin paikkaan nimeltä Uath Lochans, jossa teimme rauhallisen parin tunnin lenkin.

Jos joku osaa kertoa, mistä tuossa pöydällä olevassa metallilaatassa on kysymys, otan tiedon mielelläni vastaan.

Kävimme myös Loch an Eileanilla kiertämässä järven.

Tänään on myös selvitelty lentovarausongelmaa ja asia tuli kuntoon. SAS korjasi virheensä mallikkaasti. Varasimme myös huoneen viimeiseksi yöksi lentokentän läheltä ja minä lähetin kyselyn auton pesusta ja siivouksesta sille parkkipaikalle, jonne jätämme Fordimme odottamaan isäntäväen paluuta Islannista. Siihen ei tosin vielä vastattu.

Enää pari päivää jäljellä tätä kodinvaihtoa. Asunto ei ole kovin kummoinen, loma-asunto kun on, mutta maisemat korvaavat kyllä kaikki mahdolliset puutteet.