Viimeiset päivät Puolassa

Rankan Auschwitzin retken jälkee päätimme tiistaina olla tekemättä oikein yhtään mitään. Aamulla pestiin pyykkiä (taivas mikä meteli kylppärissä, kuulosuojaimia olisi taas tarvittu), luettiin ja surffailtiin netissä. Sitten alkoikin jo kyllästyttää ja päätettiin lähteä pienelle kevyelle kävelylenkille. Turistitoimistosta saamamme kävelykartta näytti kivannäköistä lenkkiä sillä puolella kylää, missä emme olleet vielä käyneetkään. Kartta oli kuitenkin vain epämääräinen piirros eikä siinä ollut mitään varsinaisia oikeita karttamerkintöjä, vain erivärisiä viivoja kuvaamassa eri reittejä.

Ensin kahville (ensimmäinen oikea espresso Ustronissa) ja sitten matkaan joen yli ja metsän siimekseen.

Alun loivan nousun jälkeen huomasimme kiipeävämme todella jyrkästi kohti takana kohoavaa Rownica-vuorta. Heh heh, pikku lenkki ja huono kartta. Reippaasti siis kiipesimme taas melkein kilometrin korkeuteen ja kunto varmaan nousi kohisten (ainakin korvissa suhisi siihen malliin). Onneksi ei ollut kovin kuuma päivä ja vettä oli riittävästi mukana.

Matkalla näimme myös metsätemppelin, ilmeisesti protestanttien vastauskonpuhdistuksen aikana salaisesti perustaman. Läheinen Wisla on Puolan ainoa kylä, jossa on protestanttinen enemmistö.

Huipulla löytyi onneksi ravintola, mistä saimme lisää juotavaa.

Hieman tämän yläpuolella näkyi toinen ravintola ja sinne päätimme tulla illalla viimeiselle päivälliselle Ustronissa. Paluumatka seuraili tietä, enimmäkseen kuitenkin onneksi metsän puolella.

Suihkun jälkeen pestiin viimeisiä pyykkejä, matkalaukkuun kun pakattiin mieluummin puhtaita vaatteita. Kyllä taas ihmeteltiin, ettei kukaan naapureista ole tehnyt siitä pesukoneesta valitusta. Toinen pikkuongelma asunnossa oli se, että jääkaapin ovi ei pysy kiinni. Uusi ovi on kuulemma tilattu, mutta ei ehtinyt tulla. Ei tuo silti paljon haitannut, koska emme ostaneet koko aikana mitään (pilaantuvaa) kokkailtavaa.

Kävimme myös viimeisen kerran pyörähtämässä Wislassa, espressolla tietenkin. Tämä söpöläinen pyllistelee Wislan keskustan puistossa.

Illalla takaisin Rownican huipun ravintolaan. Huikeat maisemat, valitettavasti meillä ei ollut mitään pitkähihaista mukana, joten jouduimme syömään sisätiloissa. Tuolla on muuten majoitustakin, olisi mainio karkupaikka muutamaksi päiväksi. Ja ruoka oli maukasta. Kuvassa edessä on reissun kallein ateria, ankanrintaa 11,50 eurolla.

Keskiviikkoaamuna siivoiltiin, pakattiin ja lähdettiin kohti Krakovaa. Isännille tuliaisiksi oli tällä kerralla vain Marianne-boksi. Lahja oli mitoitettu vaatimattomaksi, kun olimme kuitenkin vain loma-asunnossa eikä vaihtoon kuulunut autoa. Avaimet jätettiin porttivahdille ja navigaattoriin osoitteeksi Krakovan lentokentän lähellä oleva B&B, josta olimme varanneet huoneen viimeiseksi yöksi.

Ajelu Puolassa on aika hidasta, tiet eivät aina ole kovin hyvässä kunnossa, joten matkaan kului taas pari tuntia. Navigaattori ei sitten loppujen lopuksikaan löytänyt kohdekatuamme, joten kiersimme jonkin aikaa vähän umpimähkään lentokentän ympäristöä ennen kuin pääsimme perille. Burowianka on oikein siisti ja edullinen majapaikka lentokentän lähellä. Majoittauduimme ja jatkoimme matkaa Wieliczkan suolakaivokselle, minne olimme varanneet paikat opastetulle kierrokselle klo 17.25.

Matkalla söimme vähemmän mieleenpainuvan aterian ja olimme perillä tuntia ennen varausta. Virallisen näköisiä parkkipaikkoja oli jo jonkin matkaa ennen kaivosta, varmaan ihan hyvä bisnes, kun turisti luulevat jo olevansa perillä. Me olimme läksymme Auschwitzissa oppineet ja ajoimme kaivokselle asti.

Pienen neuvottelun jälkeen saimme lippujamme aikaistettua tunnilla. Suolakaivos on toiminut keskiajalta, sitä on yhdeksässä kerroksessa, joista turistit viedään kolmeen ylimpään eli n. 130 metrin syvyyteen. Matkaa alas oli siis 800 askelmaa. Onneksi oli viikko treenattu alamäkiä.

Kuvat ovat kännykkäkuvia (Lumiani osoittautui pokkarikameraa käyttökelpoisemmaksi tuollakin), eivätkä kovin selviä. Keskiajalla kaivosmiehet näyttivät tällaisilta:

Opas oli mainio ja puhui selvää englantia. Useaan otteeseen hän kehoitti meitä nuolemaan seiniä, niin terveellistä tuo suola on. Vastustimme kuitenkin kiusausta.

Kaivos lopetti toimintansa 20 vuotta sitten, mutta edelleen siellä tarvitaan kaivosmiehiä ylläpitoon. Seuraavat veistokset ja kruunujen kristallit ovat suolaa. Kaivoksen kappelissa järjestetään mm. häitä ja tiloissa on myös kuntosali astmaatikoille.

Kolmen kilometrin vaikuttavan kävelylenkin teimme kaivoksessa. Suosittelemme Krakovan-kävijöille!

Matkalla takaisin majapaikkaan tankkasimme vielä vuokra-Auriksen ja sitten olikin aika hyvin lyhyiden yöunien

Aamulla olimme hereillä ennen neljää, pikasuihkun jälkeen sullottiin tavarat laukkuihin. Mirkka laski käsimatkatavaroitaan: lompakko, lippuprintti, passi... Tässä kohdassa kauhistuneena tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä passini oli. Tiesin, etten ollut nähnyt sitä muutamaan päivään. Siispä käsilaukku nurin. Ei passia. Matkalaukku nurin. Ei passia. Tulimme siihen tulokseen, että passin on täytynyt olla vaihtokodin pöydällä esite- ja karttapinon seassa ja olemme lähtiessämme siivonneet sen kaappiin. Hätäsuunnitelma? Lentokentällä sisääntsekkaus automaatilla ja toive, ettei kukaan matkalla kysyisi henkilöllisyystodistusta tai ainakaan huomaisi henkilökorttini vanhentuneen.

Sydämentykytyksin ajoimme kentälle. Matkalla yhtäkkiä tajusin, että en ottanut passia pois käsilaukusta vaihtokodissa vaan Auschwitzissa. Kun jouduin jättämään laukun tavarasäilytykseen, otin sieltä kaksi asiaa, joita en halunnut varastettavan: lompakon ja passin. Laitoin ne takin taskuihin, sille päivälle oli vähän lupailtu sadetta. Keskitysleirikierroksen jälkeen tarvitsin lompakkoani, mutta en passia (tai takkia). Passi löytyi siis matkalaukusta takin taskusta! Huh! Krakovan kentällä ei nimittäin ollut automaatteja vaan jouduimme tiskille, missä henkkarin viivakoodi vedettiin koneesta. Siihen olisin siis narahtanut vanhentuneen henkilökorttini kanssa.

Krakovasta lennettiin Berliiniin, missä odottelimme kaksi tuntia. Helsingissä saimme nauttia lentoasemasta kolme ja puoli tuntia. Söimme sporttibaarissa ylihintaiset lounaat ja ihmettelimme, miten hyvin koko loma meni. Ei yhtään vastoinkäymistä (kun se onneton passikin löytyi). Liian aikaisin ihmeteltiin.

Minä lensin kotiin Turkuun, lento sujui siedettävästi ja melkein ajallaan. Mirkka lensi Vaasaan, missä kuulutettiin, ettei voida laskeutua, koska nokkapyörä ei toimi, ja lennettiin takaisin Helsinkiin. Sinne laskeutuminen sujui kunnialla ja korvaava lento oli myöhemmin illalla. Viivästyksestä ja pelästyksestä huolimatta pääsi siis pikkusiskokin kotiin turvallisesti.

Kolmen viikon päästä tapaamme uudestaan Helsinki-Vantaalla ja matkaamme Bostonin lähelle kodinvaihtoon. Lomailu jatkuu!