Auschwitz-Birkenau

Istun tässä vaihtokodin olohuoneessa nojatuolissa ja ihmettelen, mitä kirjoittaisin. Palasimme juuri retkeltä Auschwitzista ja olo on lievästi omituinen. Kuten kaikki tietävät, yli miljoona ihmistä ei koskaan palannut Auschwitzista. Ja mitäpä minä siitä voisin sanoa sellaista, mitä ei olisi jo sanottu tuhat kertaa.

Täältä Ustronista on tunnin ajomatka Auschwitziin. Tai oikeammin Oswiecimiin, mikä on kaupungin oikea puolalainen nimi. Kun saksalaiset sodan alussa valtasivat Puolan, he nimesivät paikkakunnatkin uudelleen. Saksankielinen nimi jäi sitten elämään keskitysleirin nimenä.

Olimme varanneet paikat englanninkieliseen opastukseen klo 10.30. Sisälle ei ollut kovin helppo päästä. Ensimmäisen vahdin ohi pääsimme vilauttamalla lippuja puhelimesta. Toisessa tarkastuspisteessä minä jäin kiinni liian ison käsilaukkuni kanssa. Sisäänvietävän laukun maksimikoko on A4, minun laukkuni ylitti leveyden muutamalla sentillä ja jouduin palaamaan takaisin viemään veskani tavarasäilytykseen. Onneksi roikotin sateen varalta takkia käsivarrellani ja sain puhelimen ja lompakon mahtumaan taskuihin. Siis uudelleen jonoon. Turvatarkastuksessa laitoin puhelimen ja takin tarjottimelle ennen kävelyäni läpi metallinpaljastimesta. Se ei kuitenkaan käynyt vaan takki piti pukea päälle. Taskussa lompakko tietenkin hälytti ja taas jouduin perääntymään. Alkoi tämä lyhyensorttinen pinna olla kireällä siinä edestakaisin sahatessa, mutta sitten suhteutin omaa kärsimystäni muiden samassa paikassa kokemiin ja rauhoitin itseni.

Kierros lähti ajallaan. Siis läpi portista, joka lupaa työn vapauttavan.

Opas puhui mikrofoniin ja meillä oli kuulokkeet. Ryhmiä oli paljon erikielisiä ja varmaankin systeemin tarkoitus oli paitsi estää opastuksia sekoittumasta keskenään myös nopeuttaa kierrosta. Oppaanhan ei tarvinnut odottaa ryhmänsä saapumista huoneeseen vaan hän saattoi puhua opastettavien vielä jonottaessa käytävässä. Kukaan ei myöskään kysynyt mitään.

Näimme pienen osan Auschwitzin uhrien jälkeenjääneistä esineistä. Pahin oli kuitenkin seinänlevyinen vitriinillinen tukkaa. Natsithan myivät kaasutettujen hiuksia. Niitä ei kuitenkaan saanut kuvata.

Auschwitzin alkuperäinen leiri oli aika pieni, entinen Puolan armeijan kasarmi, johon ensin tuotiin pääasiassa venäläisiä sotavankeja ja puolalaisia vankeja. Näimme monenlaisten kamaluuksien tapahtumapaikkoja. Ehkä en kuitenkaan ala tässä historian oppituntia pitämään.

Leirin ensimmäinen komendantti Höss asui aivan leirin vieressä perheineen kuvassa kauempana näkyvässä talossa. Rouva kuulemma asui mielestään paratiisissa, kun puutarhakin oli niin ihana. Miten ihmeessä tuossa on voinut välttyä ymmärtämästä totuutta?

Brittisotilaat nappasivat Hössin sodan jälkeen ja hänet tuotiin hirtettäväksi Auschwitziin eli tähän näin:

Täällä oli myös jäljellä alkuperäinen kaasukammio ja osittain uudelleen rakennetut krematorion uunit.

Aushwitzista meidät vietiin Volkswagenin lahjoittamalla bussilla kakkosleirille eli Birkenauhun. Tämä kuolemanportti on tuttu elokuvista.

Ihmiset tuotiin leireille tällaisissa vaunuissa, pahimmillaan satakin ihmistä samassa.

Birkenaussa oli useita isoja krematorioita, mutta saksalaiset räjäyttivät ne ennen lähtöään. Jäljellä on parakkeja, sekä tiilisiä että puisia. Yksi tällainen sänky oli tarkoitettu viidelle, mutta siinä saattoi yöpyä kymmenenkin ihmistä.

Tämä on muistomerkki leirin uhreille.

Tuhkat käytettiin lannoitteeksi tai siroteltiin paikallisiin jokiin. Niihin paikkoihin, joista ihmisen tuhkaa on löydetty, on pystytetty tällaiset hautakivet kunnioittamaan kaikkien uhrien muistoa.

Melko pysäyttävä kokemus oli. Valitettavasti meillä oli kovin huono opas, vähäsanainen ja korostuksen ja väärien painotusten vuoksi oli ajoittain vaikea saada puheesta selvää. Mutta Auschwitz on pelottava paikka, ihan oppaan tasosta riippumatta.

Kotimatka sujui hiljaisissa merkeissä ja ilta on jatkunut samanlaisena. Aivan käsittämättömältä tuntuu, että kaikki, mistä tänään kuulimme kolmen ja puolen tunnin ajan, on oikeasti tapahutunut, Euroopassa ja vain 70 vuotta sitten.