Historian havinaa Concordissa

Meidän vaihtokumppanimme Deb pitää lounaskahvilaa Lawrencessa, muutaman kilometrin päässä täältä kotoa. Tänään vihdoin päätimme juoda aamukahvimme Bell Tower Cafessa. Redeye oli kolme espressoa kupin pohjalla ja päälle pari desiä suodatinkahvia. Kyllä heräsi!

Aamukahvilta jatkoimme Concordiin pikkuteitä pitkin. Matka vähän kesti, mutta näimme idyllisiä pikkukaupunkeja ja maaseutuakin. Näimme myös vanhan intiaanilähteen, jonka vettä ihan myytiin kanistereissa.

Concordin keskustaa oli kehuttu Tripadvisorissa postikorttimaisen kauniiksi. Tässä pari kuvaa, voitte itse arvioida lausuntoa.

Lounaaksi tilasin porkkanakeittoa. Se tarjoiltiin kylmänä! Vähän erikoinen gourmet-elämys, jäätee melkein oli maukkaampaa.

Concordin turistitoimiston papparainen oli varma, että hänen aikanaan (15 vuotta) olimme ensimmäiset suomalaismatkailijat paikassa. Innostuneesti hän piti meille esitelmän Concordin nähtävyyksistä.

Ensin vierailimme vapaussodan alkamispaikalla.

Tässä on brittisotilaiden muistomerkki.

Concordissa on asunut useita kirjailijoita, mm. filosofi Thoreau, Nathaniel Hawthorne ja Louisa May Alcott. Heille on oma nurkkauksensa hautausmaalla ja ilmeisesti tapana on tuoda kirjailijoille kyniä.

Nuo liput olivat sotaveteraanien haudoilla. L. M. Alcott oli vapaussodassa sairaanhoitajana, siitä lippu.

Concordissa oli useita museoita taloissa, joissa kirjailijat olivat asuneet. Meidän vierailukohde oli Alcottin Orchard House, jossa hän kirjoitti Pikku naisia ja jonne kirjan tapahtumat on sijoitettukin.

Terveisiä Marketalle, ajattelin sua tuolla! 

Meillä oli oppaana eläkkeellä oleva opettaja, joka eläytyi opastukseen tosissaan. Talossa sisällä ei saanut kuvata, mutta kuulimme mielenkiintoisia tarinoita perheen elämästä. Tässä vielä kuva perheen isän kesäisin pitämästä filosofikoulusta.

Siinä se päivä menikin. Nyt vielä grillaillaan ja valmistaudutaan huomiseen Bostonin retkeen.

Hampton Beach ja maaseutukierros

Tänään meidän oli tarkoitus lähteä Bostoniin, mutta kun säätiedotus lupasi sinne hurjaa vesisadetta, otimme käyttöön suunnitelman B. Isäntäväkemme oli jättänyt päiväretkisuosituksia, joista yksi oli rannikon lomakaupunkeihin. Sinne suunnalle oli luvassa aurinkoa, joten navigaattoriin laitettiin osoitteeksi Salisbury ja sitten lähdettiin matkaan.

Salisburyyn ajoimme vajaat puoli tuntia. Parkipaikka löytyi helposti aivan rannalta. Muuta Salisburysta ei juuri löytynytkään. Rähjäisiä loma-asuntoja, muutama krääsäkauppa, pelihalli ja yksi kunnollinen ravintola. Itse ranta oli hieno, mutta jostain syystä palvelut eivät ole kehittyneet. Meille riitti siis vartti Salisburya ja matka jatkui Hampton Beachille.

Hampton Beachin ranta on upea ja siisti, kauppaa, kahvilaa ja ravintolaa löytyy pitkältä matkalta ja pysäköinti on helppoa. Päätimme tänään, että jos joskus tulee tarve maata viikko rannalla, teemme sen Hampton Beachilla.

Kahville ja bagelille päästiin kerrankin jonnekin muualle kuin ketjukuppilaan.

Tämä graniittipatsas koristaa rantakatua.

Lisää isänmaallisuutta löytyy rannan toiselta patsaalta.

Muutamassa putiikissakin poikettiin. Tässä paikassa juteltiin aasialaisen opiskelijan kanssa, joka oli tullut USA:an kesätöihin. Vähän niin kuin minä 26 vuotta sitten nuorena opiskelijana, minä vain myin karkkia ja olin aika paljon etelämpänä. Hän esitteli meille myös kaupan lemmikkirapuja, joiden kilvet (?) oli koristeellisesti maalattu. Omituista. En halunnut ottaa käteen.

Hamptonista ajelimme vielä pohjoiseen rannikkoa ihailemaan.

Kotiin ajelimme maaseudun idyllisiä pikkukaupunkeja pitkin. Poikkesimme myös viinejä maistelemassa.

Pinot Grigio voittaa aina! Maistattaja innostui kuullessaan, että olemme Suomesta. Heillä on yksi työntekijä, jonka perhe on Suomesta ja joka käy siellä joka vuosi. Harmi, ettei hän ollut paikalla. Maistelu maksoi 8$, mutta sitä ei tarvinnut maksaa, jos osti viiniä. Minä ostin pullon (arvaatko mitä?) ja toivon saavani sen ehjänä Suomeen. Ellen saa, on muun perheen Tommy Hilfigerit uitettu valkoviinissä.

Matkalla syötiin vielä tukevat päivälliset Outback Steakhousessa ja yritettiin välttää liikennejumeja valitsemalla pikkutiet. Sen ansiosta matka tosin kesti puoli tuntia kauemmin, mutta tulipa nähtyä lisää pikkukaupunkeja.

Cape Cod

Maanantai.iltana jahkattiin pitkään, lähteäkö Cape Codille vai ei. Paikka houkutti, mutta matkaa täältä on niemen kärkeen 230 km eikä ajomatka tuolla tärisevällä Hondan tötteröllä oikein kiinnostanut. Mutta houkutus voitti ja matkaan lähdettiin aamulla kuuden jälkeen.

Navigaattori oli aluksi ihan sekaisin ja ajelutti meitä ymyrää tässä lähikatuja. Kuljettaja ja navigaattorinlukija manasivat kilpaa, kunnes lopulta laite suostui ymmärtämään, missä olimme. Ihan varmaa ei ole, että tuo tapahtui manaamisen tuloksena, mutta voin kertoa, että raivo oli sen suuruista, että vähemmästäkin yksi pieni puhelin pelästyy.

Navigaattori ohjasi meidät Bostonin ylittäville ja alittaville moottoriteille, joten aamuruuhkaanhan siinä jouduttiin. Täällä on selaisia kaistoja, joita saa ajaa vain, jos autossa on vähintään kaksi henkilöä, mikä vähän nopeutti meidän matkantekoa, kun neljä viereistä kaistaa seisoivat. Bostonin jälkeen matka jatkui jonoissa mutta vauhdikkaammin kohti Cape Codia.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Cape Cod National Seashore -luonnonpuiston informaatiokeskus Salt Pond Bayssa. Ihanan avuliaalta nuorelta mieheltä saimme kartan ja suosituksia nähtävyyksistä. Salt Pond itsessään olisi ollut mielenkiintoisen näköinen patikointipaikka, mutta siihen ei nyt aikataulu taipunut.

Ennen syvällisempää tutustumista Cape Codiin oli kuitenkin aamukahvin aika, olihan tässä vaiheessa ajomatkaa takana jo reilusti yli kaksi tuntia. Päätien varrella ei juuri kahviloita ole, motelleja sitäkin enemmän. Päädyimme siis periamerikkalaisittain Dunkin Donutsille: jääkahvia ja donitsi. Kumpikin sai jäädä viimeiseksi tällä matkalla. Mutta saatiinpa kofeiinia ja sokeria piristykseksi. Ja rasvaa, mutta se ei taida piristää.

Ensimmäinen puistonvartijan suosittelema kohde oli Marconi Station Site. Täältä Marconi lähetti ensimmäiset langattomat signaalit Atlantin yli Eurooppaan. Historian havinaa siis, mutta meihin kyllä teki suuremman vaikutuksen tuo maisema. Eroosio on hurjaa, joten ihan reunalle ei saa eikä uskalla mennä.

Käppyrämäntyjen seassa oli paljon pyöräilijöitä, se olisikin ollut ehdottomasti viisaampi tapa liikkua kuin kuuma auto, jossa ilmastointi on joko täysillä tai pois päältä.

Matka jatkui vanhimmalle majakalle, Cape Cod Lightille. Sisälle majakkaan pääsi vain oppaan kanssa, toinen opasti alhaalla ja toinen ylhäällä. Kumpikin oli todella hyvä (tarinan)kertoja. Meidän ryhmässä oli kaksi pikkupoikaa ja oppaat osasivat kertoa kaiken asiallisesti, mutta siten, että pojat pysyivät mukana ja saivat osallistua tietojen jakamiseen. Majakkaa on jo jouduttu siirtämään eroosion takia ja siirretään tulevaisuudessakin. Rakennus on 1800-luvulta ja kierreportaat ylös hienot. Tässäkin porukassa erästä hirvitti😄

Meille suositeltiin vielä ihan pohjoisessa olevaa Province Landsin luontokeskusta, missä on näköalatorni. Kiva paikka, näköala dyyneille 360 astetta ja merikin näkyi laajalti, mutta taas olisi tarvittu polkupyörää, jotta olisimme oikeasti dyyneille päässeet. Useimmilla olikin pyörät. Meilläkin on täällä maastopyörät, mutta emme pysty niitä kuljettamaan.

Provincetown on kaupunki Cape Codin kärjessä. Näin kesällä täynnä turisteja ja sinne sekaan sovimme mekin lounastamaan ja krääsäkauppoihin penkomaan. Jälkiruoaksi kuumana päivänä sopi smoothie (Queen of Tarts) Beniltä ja Jerryltä.

Ja siis tuo jälkiruoka on huomattavasti enemmän mainitsemisen arvoinen kuin se mitäänsanomaton panimoravintolan salaatti. Ehkä nuo salaatit eivät ihan ole paikan prioriteetti.

Paluumatkalla poikkesimme vielä parilla rannalla varpaita liottamassa.

Kotimatka oli pitkä ja tylsä ja väki väsynyttä. Päivälliseksi haettiin kaupasta pakastepizzat ja toinen meistä yritti nauttia isäntäperheemme kotipanimon tuotoksia huonolla menestyksellä. Viemäriin meni sekin vieraanvaraisuus.

Gloucester - Amerikan vanhin satamakaupunki ja valasristeily

Maanantaina kello herätti 5.30, sillä olimme varanneet klo 8.30 Gloucesterista starttaavalle valasristeilylle paikat. Vaikka navigaattori kertoi ajomatkaksi 55 min, emme aivan uskaltaneet siihen luottaa. Olimme perillä jo seitsemän jälkeen, mutta ei se haitannut. Aamu oli kaunis ja satamassa katseltavaa.

Gloucester on Amerikan vanhin satama ja nykyäänkin toimiva kalastussatama.

Meidän risteilyalus oli 7 Seas Whale Watch -firmasta. Henkilökunta oli innostunutta ja osaavaa, kaikki olivat erittäin ystävällisiä.

Valaita nähtiin kivasti, mutta niiden kuvaaminen ei oikein onnistunut, visiitit vedenpinnan yläpuolella olivat niin pikaisia.

Päivä oli todella lämmin ja meidän risteily täytti odotukset. Hai oltaisiin myös haluttu nähdä, mutta niitä ei tänään näkynyt.

Risteilyn jälkeen syötiin makoisat hummerilounaat.

Gloucester on myös Meren raivo -elokuvan tapahtumien paikka ja myös osa elokuvasta on kuvattu täällä. Me kävelimme lounaan jälkeen pienen lenkin kaupungilla ja rantakadulla.

Muistomerkit löytyivät sekä merellä henkensä menettäneille että kotona odottaville kalastajien vaimoille.

Kotimatkalla poikkesimme vielä Harold Parkerin kansallispuistossa ihmettelemässä rämeikköjä.

Ruokakaupan kautta tultiin kotiin. Osattiin käyttää sekä uunia että pyykinpesukonetta! Mistään ei oltu jätetty meille käyttöohjeita ja varsinkin uuni aiheutti vähän päänvaivaa, mutta selvittiin siis. Meillä ei ole oikein pihaa ollenkaan, patio vain talon sivussa. Naapurin mummo tuntuu olevan kovasti kiinnostunut iltaa patiolla viettävistä ulkomaanelävistä.