Cape Cod

Maanantai.iltana jahkattiin pitkään, lähteäkö Cape Codille vai ei. Paikka houkutti, mutta matkaa täältä on niemen kärkeen 230 km eikä ajomatka tuolla tärisevällä Hondan tötteröllä oikein kiinnostanut. Mutta houkutus voitti ja matkaan lähdettiin aamulla kuuden jälkeen.

Navigaattori oli aluksi ihan sekaisin ja ajelutti meitä ymyrää tässä lähikatuja. Kuljettaja ja navigaattorinlukija manasivat kilpaa, kunnes lopulta laite suostui ymmärtämään, missä olimme. Ihan varmaa ei ole, että tuo tapahtui manaamisen tuloksena, mutta voin kertoa, että raivo oli sen suuruista, että vähemmästäkin yksi pieni puhelin pelästyy.

Navigaattori ohjasi meidät Bostonin ylittäville ja alittaville moottoriteille, joten aamuruuhkaanhan siinä jouduttiin. Täällä on selaisia kaistoja, joita saa ajaa vain, jos autossa on vähintään kaksi henkilöä, mikä vähän nopeutti meidän matkantekoa, kun neljä viereistä kaistaa seisoivat. Bostonin jälkeen matka jatkui jonoissa mutta vauhdikkaammin kohti Cape Codia.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Cape Cod National Seashore -luonnonpuiston informaatiokeskus Salt Pond Bayssa. Ihanan avuliaalta nuorelta mieheltä saimme kartan ja suosituksia nähtävyyksistä. Salt Pond itsessään olisi ollut mielenkiintoisen näköinen patikointipaikka, mutta siihen ei nyt aikataulu taipunut.

Ennen syvällisempää tutustumista Cape Codiin oli kuitenkin aamukahvin aika, olihan tässä vaiheessa ajomatkaa takana jo reilusti yli kaksi tuntia. Päätien varrella ei juuri kahviloita ole, motelleja sitäkin enemmän. Päädyimme siis periamerikkalaisittain Dunkin Donutsille: jääkahvia ja donitsi. Kumpikin sai jäädä viimeiseksi tällä matkalla. Mutta saatiinpa kofeiinia ja sokeria piristykseksi. Ja rasvaa, mutta se ei taida piristää.

Ensimmäinen puistonvartijan suosittelema kohde oli Marconi Station Site. Täältä Marconi lähetti ensimmäiset langattomat signaalit Atlantin yli Eurooppaan. Historian havinaa siis, mutta meihin kyllä teki suuremman vaikutuksen tuo maisema. Eroosio on hurjaa, joten ihan reunalle ei saa eikä uskalla mennä.

Käppyrämäntyjen seassa oli paljon pyöräilijöitä, se olisikin ollut ehdottomasti viisaampi tapa liikkua kuin kuuma auto, jossa ilmastointi on joko täysillä tai pois päältä.

Matka jatkui vanhimmalle majakalle, Cape Cod Lightille. Sisälle majakkaan pääsi vain oppaan kanssa, toinen opasti alhaalla ja toinen ylhäällä. Kumpikin oli todella hyvä (tarinan)kertoja. Meidän ryhmässä oli kaksi pikkupoikaa ja oppaat osasivat kertoa kaiken asiallisesti, mutta siten, että pojat pysyivät mukana ja saivat osallistua tietojen jakamiseen. Majakkaa on jo jouduttu siirtämään eroosion takia ja siirretään tulevaisuudessakin. Rakennus on 1800-luvulta ja kierreportaat ylös hienot. Tässäkin porukassa erästä hirvitti😄

Meille suositeltiin vielä ihan pohjoisessa olevaa Province Landsin luontokeskusta, missä on näköalatorni. Kiva paikka, näköala dyyneille 360 astetta ja merikin näkyi laajalti, mutta taas olisi tarvittu polkupyörää, jotta olisimme oikeasti dyyneille päässeet. Useimmilla olikin pyörät. Meilläkin on täällä maastopyörät, mutta emme pysty niitä kuljettamaan.

Provincetown on kaupunki Cape Codin kärjessä. Näin kesällä täynnä turisteja ja sinne sekaan sovimme mekin lounastamaan ja krääsäkauppoihin penkomaan. Jälkiruoaksi kuumana päivänä sopi smoothie (Queen of Tarts) Beniltä ja Jerryltä.

Ja siis tuo jälkiruoka on huomattavasti enemmän mainitsemisen arvoinen kuin se mitäänsanomaton panimoravintolan salaatti. Ehkä nuo salaatit eivät ihan ole paikan prioriteetti.

Paluumatkalla poikkesimme vielä parilla rannalla varpaita liottamassa.

Kotimatka oli pitkä ja tylsä ja väki väsynyttä. Päivälliseksi haettiin kaupasta pakastepizzat ja toinen meistä yritti nauttia isäntäperheemme kotipanimon tuotoksia huonolla menestyksellä. Viemäriin meni sekin vieraanvaraisuus.

Gloucester - Amerikan vanhin satamakaupunki ja valasristeily

Maanantaina kello herätti 5.30, sillä olimme varanneet klo 8.30 Gloucesterista starttaavalle valasristeilylle paikat. Vaikka navigaattori kertoi ajomatkaksi 55 min, emme aivan uskaltaneet siihen luottaa. Olimme perillä jo seitsemän jälkeen, mutta ei se haitannut. Aamu oli kaunis ja satamassa katseltavaa.

Gloucester on Amerikan vanhin satama ja nykyäänkin toimiva kalastussatama.

Meidän risteilyalus oli 7 Seas Whale Watch -firmasta. Henkilökunta oli innostunutta ja osaavaa, kaikki olivat erittäin ystävällisiä.

Valaita nähtiin kivasti, mutta niiden kuvaaminen ei oikein onnistunut, visiitit vedenpinnan yläpuolella olivat niin pikaisia.

Päivä oli todella lämmin ja meidän risteily täytti odotukset. Hai oltaisiin myös haluttu nähdä, mutta niitä ei tänään näkynyt.

Risteilyn jälkeen syötiin makoisat hummerilounaat.

Gloucester on myös Meren raivo -elokuvan tapahtumien paikka ja myös osa elokuvasta on kuvattu täällä. Me kävelimme lounaan jälkeen pienen lenkin kaupungilla ja rantakadulla.

Muistomerkit löytyivät sekä merellä henkensä menettäneille että kotona odottaville kalastajien vaimoille.

Kotimatkalla poikkesimme vielä Harold Parkerin kansallispuistossa ihmettelemässä rämeikköjä.

Ruokakaupan kautta tultiin kotiin. Osattiin käyttää sekä uunia että pyykinpesukonetta! Mistään ei oltu jätetty meille käyttöohjeita ja varsinkin uuni aiheutti vähän päänvaivaa, mutta selvittiin siis. Meillä ei ole oikein pihaa ollenkaan, patio vain talon sivussa. Naapurin mummo tuntuu olevan kovasti kiinnostunut iltaa patiolla viettävistä ulkomaanelävistä.

Juhlimme USA:n kansallispäivää

Lauantaina olimme tietenkin hereillä liian aikaisin. Seitsemän tunnin aikaeroa ei ihan noin vain kurota umpeen. Suunnitelmissa oli ajaa rannikolle Marbleheadiin katsomaan kansallispäivän ilotulituksia, mutta koska niitä oli luvassa vasta iltayhdeksältä, meidän oli keksittävä päivälle jotain muuta ohjelmaa.

Siispä shoppailemaan. Lähin outlet on Merrimackissa ja sinnehän luotettava navigaattorini meidät opasti. Merrimackin Premium Outletissa on 100 kauppaa ja me säästimme ihan hurjasti. Satoja dollareita säästettiin, mutta älkää kysykö paljonko kulutettiin. Taisi vähän mopo karata käsistä, kun halvalla saatiin.

Civicin takaluukku oli aivan täynnä kasseja ja pusseja kun vihdoin iltapäivällä otimme osoitteeksi Marbleheadin. Olin jostain lukenut, että siellä on itärannikon paras ilotulitus ja myös meidän isäntäperhe suositteli kylää. Matkalla moottoritiellä tuon onnettoman Civicin röppösen bensamittari näytti yhtäkkiä ihan nollaa ja vähän aikaa olimme pienessä paniikissa, mutta sitten huomasimme, että mittari heilahtelee miten sattuu. Kävimme kuitenkin varmuuden vuoksi matkalla tankkaamassa, sillä emme olleet kovin kiinnostuneita näkemään, miten selviäisimme siitä tilanteesta, jos bensa loppuisi keskellä moottoritietä.

Olimme ilman karttaa liikkeellä ja meidän oli hieman hankala hahmottaa, mihin kannattaisi Marbleheadissa pysäköidä. Valitsimme uimarannan ison pysäköintipaikan ja meidän onneksemme silloin oli vielä pilvistä ja ranta tyhjänpuoleinen. Pysäköintipaikan valvoja päättikin laittaa pillit pussiin eikä ottanut meiltä maksua ollenkaan. Säästetty on siis muuallakin kuin outletissa.

Marblehead on kaksiosainen. Toinen puoli kaupunkia on niemellä, jonka päätimme ensin kiertää kävellen. Suunnitelmana oli kävellä mahdollisimman rannassa ja käydä jossain kahvilla. Suunnitelma oli hyvä mutta ei kovin toteuttamiskelpoinen. Rannat olivat kokonaan yksityisten tonttien valtaamat eikä niemellä ollut yhtään kahvilaa. Paitsi purjehduskerhoilla, mutta ne ovat vain jäsenille emmekä kyllä ehkä aivan olisi siihen joukkoon sulautuneetkaan. Niemen nokassa on pieni puisto majakkoineen, jonne jo alkoi kerääntyä ihmisiä piknikille ja ilmeisesti iltaa odottamaan.

Siinä kohdassa kun ranta oli näkyvissä, sinne meneminen oli kielletty luonnon suojelemiseksi. Paikka oli tosin kaupan, joten ehkä suojelun olisi voinut rahalla kiertää.

Marbleheadissa oli taloja ja liikkeitä koristeltu päivän kunniaksi.

Päädyimme Crocker Parkiin illan kohokohtaa odottamaan. Paikalla oli elävää musiikkia ja muutama muukin juhlija.

Hauskaa oli, miten monet ihmiset olivat pukeutuneet USA:n lipun väreihin päivän kunniaksi. Maisemat puistosta olivat kivat ja tunnelma oli todella iloinen. Vähän ennen yhdeksää koko lahti valaistiin tällaisilla tuikuilla ja yhdeksältä alkoi ilotulitus. Siitä ei tietenkään kameralla kovin ihmeellisiä kuvia saanut eikä ollut oikein tarkoituskaan. Ilotulitus oli odotuksen arvoinen ja yleisö hurrasi ja eli mukana mukavasti.

Matka kotiin oli hidas, poliiseja oli monessa kohdassa liikennettä ohjaamassa. Kaikki sujui kuitenkin hienosti, liikennekulttuurissa suomalaiset voisivat kyllä tulla tänne ottamaan oppia. Kotiin päästiin eikä Civic jättänyt matkalle.

Sunnuntaina pysyttiin lähempänä kotia. Ensin aamulla lenkkeiltiin Weir Hillin puistossa järvimaisemissa muutaman kymmenen koiranulkoiluttajan kanssa. Puistossa on lähiaikoina ollut tulipalo, jonka jäljet olivat paikoitellen näkyvissä. Rento lenkki ja kiva aamu.

Lenkin jälkeen käytiin kahvilla ja teurastajapoikien lihatorilla (Butcher boy meat market). Kauppa oli paljon parempi kuin istäntäperheen suosittelema halpa lähimarketti. Ostettiin illaksi pihvit ja valmissalaattia ja päätettiin, että tämä viikko shoppaillaan tuolla. Lihatiskin takana seisoi KUUSI teurastajapoikaa ja sillä hetkellä me olimme tiskin ainoat asiakkaat. Suomessa olisi ollut yksi myyjä tiskin takana tai ei yhtään ja piffit kelmun alla.

Tripadvisorissa Weir Hill on rankattu North Andoverin kakkosnähtävyydeksi ja iltapäivällä päätimme katsastaa ykkösenkin, Stevens-Coolidge Placen, joka on vanha kartano puutarhoineen. Taloon ei päässyt sisälle, mutta puutarha oli ihan kiva. Siis ihan kiva eikä mitään sen enempää.

Huomaa tuossa edellisessä kuvassa näkyvä serpentiinimuuri.

Kirjakaupassa käytiin vielä etsimässä ensi vuodelle seinäkalenteria, mutta sopivaa ei oikein löytynyt.

Illalla grillattiin ja toinen meistä otti rennosti kun toinen kirjoitti blogia. Civicin öljytkin on nyt tarkastettu, vielä ainakin huomenna uskalletaan lähteä matkaan.

Islannin kautta Uuteen Englantiin

Vihdoinkin on koittanut kesän Ameriikan matkan aika! Kello soitti perjantaina neljän jälkeen, puolipökerryksissä minut kuskattiin Turun lentokentälle. Rakkaan pikkusiskoni tapasin Helsingissä. Lennot sujuivat tänään erinomaisesti. Sekä ensimmäinen Finnairin lento että Icelandairin lennot Reykjavikiin ja sieltä edelleen Bostoniin olivat ajallaan. Matka sujui miellyttävästi ja myös USA: n jatkolennolle pääsi Islannissa vaihtamaan todella näppärästi. Lennon laskeutumisesta jatkolennon portille kaikkine tarkastuksineen kului n. 20 minuuttia! Kahden edellisen Atlantin ylitykset Heathrow'n kautta ovat niin selkeinä mielessä että jos vielä Pohjois-Amerikkaan pääsen, se tapahtuu suurella todennäköisyydellä uudelleenkin Islannin kautta. Palvelu oli myös ystävällistä. Alkoholittomat juomat Icelandair tarjosi, sapuskaa sen sijaan ei.

Islannissa oli pilvistä ja kylmää, muutama sadepisarakin tuli. Edes lentokentän villit lupiinit eivät saaneet meitä toivomaan, että matkakohde olisi ollut saarella.

Matkalla Islannista Bostoniin saimme ihailla myös Grönlannin vuoria, jäätiköitä, vuonoja ja jäävuoriakin.

Bostoniin laskeuduimme siis ihan ajallaan. Täälläkin kaikki muodollisuudet sujuivat sutjakkaasti. Erityisen paljon meitä ilahdutti passintarkastaja, joka kysyi minulta, olenko matkalla yhdessä tuon TOISEN NUOREN NAISEN kanssa viitaten yli nelikymppiseen pikkusiskooni.

Kimppataksin kanssa oli vähän sähellystä. Meidän olisi ilmeisesti pitänyt soittaa saapumisestamme taksifirmaan, mitä emme ymmärtäneet, joten odottelimme puolisen tuntia turhaan. Asian selvittyä matka kotiin Andoveriin sujui kuitenkin mallikkaasti ja ymmärsimme ihan antaa tippiäkin.

Perillä meitä odotti yllätys, isäntäväki oli vielä kotona. Saimme pikakierroksen  talossa ennen kuin he lähtivät ajelemaan pohjoiseen. Vähän ajan kuluttua rouvan sisko vielä pöllähti meitä tervehtimään, luuli ehtivänsä ennen kuin isäntäperhe lähti. Ihan kiva seurustella hikisenä, likaisena ja tolkuttoman väsyneenä.

Meillä on nyt tässä ollut muutama nikottelun aihe. Tämä talo on tosi pieni ja meille on pedattu yksi kapeahko pari sänky. Emme todellakaan tässä kuumuudessa nuku samassa petissä. Tämä tarkoittaa sitä, että minä pääsen joko likaiseen kellarikerrokseen nuorison peteille tai olohuoneen sohvalle. Puhtaita lakanoita kun vielä löydettäisiin jostain.

Automme on ikivanha ruosteinen ja kolhittu Civic, josta vuotaa öljyä ja meidät opastettiin tarkastamaan ne joka päivä. No eipä tarvitse varoa ylenmäärin. Tässä on koti ja auto, ihan ok kumpikin.

Käytiin myös ruokakaupassa, syömässä ja viinikaupassa. Yritin maksaa valkoviiniämme 10 euron setelillä, mistä melkoisen hauska keskustelu virisikin. Nyt olisi kuulemma meidän aika ymmärtää, että Kreikka, Italia, Espanja ja Portugali on potkittava helkkariin rahaliitosta. Sen jälkeen samoja oppeja voisi soveltaa USA:ssa. Niin vain käytiin siis puhumassa politiikkaa kaiken tämänpäiväisen matkustamisen jälkeen. 

Nyt enää vain maataan sohvalla ja odotetaan, että kello olisi riittävän paljon, että voisimme mennä nukkumaan. Suomessa kello on jo puoli kolme aamuyöllä, joten mittaa on tällä päivällä jo ollut ihan riittävästi.