Nyt on jo parin päivän sisällä tullut kaksi kyselyä ensi vuoden vaihdoista. Ilmeisesti tämä kesä alkaa olla takana ja on aika suunnitella uutta.
Ensin tuli viesti Budapestistä, mistä nuori lapsiperhe etsi pariksi kuukaudeksi vaihtoa Suomesta, sillä heillä on suunnitelmana tehdä kirja suomalaisesta designista! No me emme ikävä kyllä voi lähteä niin pitkäksi aikaa Unkariin.
Eilen tuli kysely Charlestonista, West Virginiasta. Nelihenkisen perheen äiti on ollut 80-luvulla vaihto-oppilaana Turussa ja haluaisi näyttää perheelleen tämän NIIIN kauniin alueen ensi kesänä. Tarjolla oli viisi makuuhuonetta ja neljä kylppäriä remontoidussa "historiallisessa" kodissa, kaksi hybridiautoa ja sata lautapeliä:-) Tämä on nyt meillä mietintämyssyssä.
Otin myös yhteyttä sveitsiläiseen vaihtoperheesseemme. Siskoni halusi tuoda isän myös joulua viettämään alppimaahan, mutta perhe sanoi ei. He eivät kuulemma halua niin monta ihmistä majoittumaan kotiinsa, on jotain huonoja kokemuksia tällaisesta. Tuo nyt on mielestäni merkillistä niuhotusta, mitä ihmettä kaksi aikuista ihmistä saisivat aikaiseksi haittaa, mutta koti on Willin ja Ulriken ja he päättävät. Lähdemme siis kolmestaan joulunviettoon, sääli! Ovat muuten juuri nyt Göteborgissa vaihdossa ja siellä on samanlainen syksy kuin täälläkin.
Maskun S-marketissa on kesän mittaan ihmetelty englantia puhuvia asiakkaita...
tiistai 24. heinäkuuta 2012
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Kotona taas!
Nyt ollaan oltu muutama päivä kotona ja yritetty (huonolla menestyksellä) toipua aikaerosta. Aika moni on jo kysynyt, missä kunnossa meidän koti on. Koti on erinomaisessa kunnossa, enkä kyllä missään vaiheessa muuta pelännytkään.
Kaikki on siis ehjänä (myös auto), vähäiset viherkasvit ovat saaneet luultavasti parempaa hoitoa kuin meidän kotona ollessa ja kaikki on muutenkin kaikin puolin kohdallaan.
Vieraskirjassamme kovasti kiitellään ihanaa saunaamme (pian sellaisia rakennetaan Kaliforniassa) ja mahtavaa näköalaamme! Näköala on siis pelto ja metsää, mutta koska vaihtareiden omat pihat ovat pienet, korkealla aidalla rajatut, heidän ikkunoistaan ei näe montakaan metriä eteenpäin, joten siinä mielessä ymmärrän. Ja ehkä taas vähän itsekin arvostan sitä näköalaani eri tavalla.
Jos viestejä oikein tulkitsen, näihin vaihtoihin olivat tyytyväisiä kaikki. Kysyin aamulla Esalta, mikä hänen mielestään matkassa oli parasta. Vastaus oli Sacramenton koti. Siihen tykästyin kyllä itsekin, mutta upeat luonnonmaisemat, Yosemite, Sequoia, Lake Tahoe ja rannikko, vievät kyllä voiton.
Vähän jo ollaan juteltu ensi kesän mahdollisista vaihdoista, mutta ensin käydään lokakuussa Espanjassa ja jouluna Sveitsissä. Niitä odotellessa!
Kaikki on siis ehjänä (myös auto), vähäiset viherkasvit ovat saaneet luultavasti parempaa hoitoa kuin meidän kotona ollessa ja kaikki on muutenkin kaikin puolin kohdallaan.
Vieraskirjassamme kovasti kiitellään ihanaa saunaamme (pian sellaisia rakennetaan Kaliforniassa) ja mahtavaa näköalaamme! Näköala on siis pelto ja metsää, mutta koska vaihtareiden omat pihat ovat pienet, korkealla aidalla rajatut, heidän ikkunoistaan ei näe montakaan metriä eteenpäin, joten siinä mielessä ymmärrän. Ja ehkä taas vähän itsekin arvostan sitä näköalaani eri tavalla.
Jos viestejä oikein tulkitsen, näihin vaihtoihin olivat tyytyväisiä kaikki. Kysyin aamulla Esalta, mikä hänen mielestään matkassa oli parasta. Vastaus oli Sacramenton koti. Siihen tykästyin kyllä itsekin, mutta upeat luonnonmaisemat, Yosemite, Sequoia, Lake Tahoe ja rannikko, vievät kyllä voiton.
Vähän jo ollaan juteltu ensi kesän mahdollisista vaihdoista, mutta ensin käydään lokakuussa Espanjassa ja jouluna Sveitsissä. Niitä odotellessa!
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Day 28, Saturday
Viimeinen aamu Santa Clarassa. Aamupalan jälkeen nostellaan laukut autoon ja lähdetään ajelemaan lentokentälle. Onneksi meidän tehtävä on vain viedä roskat ja ottaa likaiset lakanat sängyistä pyykkikoriin. Siivoojat tulevat parin tunnin kuluttua hoitamaan talon siistiksi. Tosi olennainen osa tätä kodinvaihtoa, noihin asioihin aion kyllä jatkossa kiinnittää enemmän huomiota.
Eilen illalla kävi palvelujaan tarjoamassa tuholaistentorjuntafirma. Hienosta taulukosta näytteli, mitä tuholaisia alueen taloissa saattaa olla, mutta loppujen lopuksi varmoja oltiin vain hämähäkeistä ja muurahaisista. Meillä on näkynyt muutama hämähäkki sisällä, ei muuta. Taas sain selittää, että kyllä me täällä asumme, mutta emme oikeastaan asukaan. Oli siinä pojalla ihmettelemistä.
Vaihtokumppaneilta oli tullut yöllä viimeinen sähköposti. Olivat ostaneet K-kaupan pihasta uskomattoman hyvää loimulohta ja kyselivät reseptiä, käyneet patikoimassa Rivieralla ja muutenkin kiittelivät kovasti, että olivat viihtyneet oikein hyvin ja riittävän lämmintäkin oli ollut. Ovat shoppailleet matkalaukkunsa täyteen, joten jättivät joitain vanhoja vaatteita meille kierrätykseen vietäväksi.
Myös siivoojaltamme oli tullut viesti, jossa hän ihmetteli, kun autoni ei ole pihassa. Vastasin, että sen on tarkoituskin olla Helsinki-Vantaalla meitä odottamassa. Muuten kuulemma kaikki hyvin ja koti kunnossa. Mukavaa, että hän jaksaa huolehtia ja ilmoittelee välaikatietoja.
Tässä viimeinen blogikirjoitus Amerikasta tällä erää. Nyt tavarat kasaan ja menoksi!
Eilen illalla kävi palvelujaan tarjoamassa tuholaistentorjuntafirma. Hienosta taulukosta näytteli, mitä tuholaisia alueen taloissa saattaa olla, mutta loppujen lopuksi varmoja oltiin vain hämähäkeistä ja muurahaisista. Meillä on näkynyt muutama hämähäkki sisällä, ei muuta. Taas sain selittää, että kyllä me täällä asumme, mutta emme oikeastaan asukaan. Oli siinä pojalla ihmettelemistä.
Vaihtokumppaneilta oli tullut yöllä viimeinen sähköposti. Olivat ostaneet K-kaupan pihasta uskomattoman hyvää loimulohta ja kyselivät reseptiä, käyneet patikoimassa Rivieralla ja muutenkin kiittelivät kovasti, että olivat viihtyneet oikein hyvin ja riittävän lämmintäkin oli ollut. Ovat shoppailleet matkalaukkunsa täyteen, joten jättivät joitain vanhoja vaatteita meille kierrätykseen vietäväksi.
Myös siivoojaltamme oli tullut viesti, jossa hän ihmetteli, kun autoni ei ole pihassa. Vastasin, että sen on tarkoituskin olla Helsinki-Vantaalla meitä odottamassa. Muuten kuulemma kaikki hyvin ja koti kunnossa. Mukavaa, että hän jaksaa huolehtia ja ilmoittelee välaikatietoja.
Tässä viimeinen blogikirjoitus Amerikasta tällä erää. Nyt tavarat kasaan ja menoksi!
Day 27, Friday, Getting Ready to Go Home
Perjantai aloitettiin pakkailemalla ja käymällä San Josessa markkinoilla. Auto pesetettiin, koska siinä oli näkyvissä luonnonpuistossa käyntien jäljet. Kun sitä touhua taas katselimme, tulimme siihen tulokseen, että tällainen auton pikapesu-sisäsiivouspalvelu pitäisi Suomeenkin saada. Ikävä kyllä hinta ei taitaisi olla 12€...
Näin viimeisenä päivänä oli hyvä käydä ikuistamassa kotikaupunkimme Santa Claran nimikkopyhimyksen patsas.
Sitten käytiin vielä hakemassa Hertziltä toinen Camry kakkosautoksi. Kari ja Esa ajelivat sillä Oaklandissa ja minä kävin tuolla omallamme Westfieldin ostoskeskuksessa säästämässä.
Tuolla ajellaan huomenaamulla San Franciscon kansainväliselle lentokentälle. Nyt lähdetään viimeiselle päivälliselle Kaliforniassa ja sitten toivotaan pitkiä ja sikeitä yöunia ennen vähintään vuorokauden mittaista kotimatkarupeamaa.
Näin viimeisenä päivänä oli hyvä käydä ikuistamassa kotikaupunkimme Santa Claran nimikkopyhimyksen patsas.
Sitten käytiin vielä hakemassa Hertziltä toinen Camry kakkosautoksi. Kari ja Esa ajelivat sillä Oaklandissa ja minä kävin tuolla omallamme Westfieldin ostoskeskuksessa säästämässä.
Tuolla ajellaan huomenaamulla San Franciscon kansainväliselle lentokentälle. Nyt lähdetään viimeiselle päivälliselle Kaliforniassa ja sitten toivotaan pitkiä ja sikeitä yöunia ennen vähintään vuorokauden mittaista kotimatkarupeamaa.
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Day 26, Thursday, Big Basin
Torstaina alkoi tuntua siltä, että olemme istuneet liikaa autossa ja tarvitsemme liikuntaa. Ajoimme Big Basin -luonnonpuistoon patikoimaan. Kävelimme Sequoia Trail -nimisen reitin, jossa nimensä mukaisesti näki suuren määrän punapuita. Polku ei ollut mitenkään merkittävä, mutta mukavan leppoisaa vaihtelua. Lämmintä oli, joten vesipullot tyhjenivät nopeasti.
Puiston jälkeen ajoimme vielä valtatie ykköselle ihastelemaan merenrantamaisemia. Upeita maisemia taas ja viileää - lämpötila metsästä putosi noin 15 astetta.
Illalla kokkailtiin ja pakkailtiin. Huomenna on viimeinen päivämme kodinvaihtajina Kaliforniassa, kotiinlähtö alkaa pelottaa.
Puiston jälkeen ajoimme vielä valtatie ykköselle ihastelemaan merenrantamaisemia. Upeita maisemia taas ja viileää - lämpötila metsästä putosi noin 15 astetta.
Illalla kokkailtiin ja pakkailtiin. Huomenna on viimeinen päivämme kodinvaihtajina Kaliforniassa, kotiinlähtö alkaa pelottaa.
Day 25, Wednesday, San Francisco
Keskiviikkona halusimme katsastaa "loput" San Franciscosta eli kaiken sen, mihin päivä riittäisi. Aamulla oli ensin vuorossa Legion of Honour, mainio taidemuseo, jossa on hieno kokoelma Rodinin veistoksia ja sisäpihalla vieraita vastaanottamassa Thinker.
Sillä aikaa kun minä nautin taiteesta, Kari ja Esa ajelivat ylös alas San Franciscon mäkisiä katuja. Puolen päivän aikaan siirryimme yhdessä keskustaan tutkimaan Pier 39:n kauppoja ja ravintoloita. Esalle oli luvattu lounas Hard Rock Cafessa ja sellaisen hän myös sai.
Mukaan tuli tietenkin pakollinen t-paita pojalle. Kaikenlaista mielenkiinoista rihkamaa oli muuallakin laiturin turistikaupoissa, mutta onneksi enimmäkseen järki voitti. Iltapäivä kului mukavasti ja lopuksi katselimme hurjan hienon valokuvanäyttelyn Rodney Lough Jr:n luontokuvia. Todella uskomattomia, jonkun niistä kun jonain päivänä pystyisi ostamaan seinälleen! Mutta ei pysty, pienimmän kuvan halvin versio maksaa nettisivuilla 3550€ ja se tuskin on ihan yhtä vaikuttava kuin näyttelyn kuvat. Mutta elämys oli hieno.
Autolla kaupungissa liikkuminen ei ole maailman paras idea, pysäköiminen on hankalaa ja kallista. Väärin pysäköityjä autoja hinattiin pois joka puolella, joten aika varovaisia yritimme olla. Iltapäiväkahvin jälkeen Kari keksi vielä yhden asian mikä pitää saada tehdä: kävellä Golden Gatella. Oli kylmä, tuulinen ja sumuinen sää, joten meiltä muilta se kävely jäi aika lyhyeen, mutta Kari sai toiveensa toteutettua.
Sillä aikaa kun minä nautin taiteesta, Kari ja Esa ajelivat ylös alas San Franciscon mäkisiä katuja. Puolen päivän aikaan siirryimme yhdessä keskustaan tutkimaan Pier 39:n kauppoja ja ravintoloita. Esalle oli luvattu lounas Hard Rock Cafessa ja sellaisen hän myös sai.
Mukaan tuli tietenkin pakollinen t-paita pojalle. Kaikenlaista mielenkiinoista rihkamaa oli muuallakin laiturin turistikaupoissa, mutta onneksi enimmäkseen järki voitti. Iltapäivä kului mukavasti ja lopuksi katselimme hurjan hienon valokuvanäyttelyn Rodney Lough Jr:n luontokuvia. Todella uskomattomia, jonkun niistä kun jonain päivänä pystyisi ostamaan seinälleen! Mutta ei pysty, pienimmän kuvan halvin versio maksaa nettisivuilla 3550€ ja se tuskin on ihan yhtä vaikuttava kuin näyttelyn kuvat. Mutta elämys oli hieno.
Autolla kaupungissa liikkuminen ei ole maailman paras idea, pysäköiminen on hankalaa ja kallista. Väärin pysäköityjä autoja hinattiin pois joka puolella, joten aika varovaisia yritimme olla. Iltapäiväkahvin jälkeen Kari keksi vielä yhden asian mikä pitää saada tehdä: kävellä Golden Gatella. Oli kylmä, tuulinen ja sumuinen sää, joten meiltä muilta se kävely jäi aika lyhyeen, mutta Kari sai toiveensa toteutettua.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Day 24, Tuesday
Tiistaipäivä meni taas lepäämiseen, bloggaamiseen ja pyykinpesuun. Illan suussa lähdimme kuitenkin vähän liikkeelle ja suuntasimme ostoskeskukseen. Alkaa olla aika tehdä viimeisiä hankintoja ja miettiä tuliaisia. Kolme kokonaista päivää jäljellä ja edessä on kotimatka!
Day 23, Monday, On the Coast
Maanantaiaamuna heräsimme taas hyvissä ajoin hotelliaamiaiselle. Mielestämme on aika koomista, että hotellin kosmetiikka väittää olevansa vihreätä ja vettä pyritään säästämään pyytämällä ihmisiä käyttämään pyyhkeitään enemmän kuin yhden päivän, ja sitten koko aamupala syödään kertakäyttöastioista (lautasia myöden) ja suurin osa tuotteista on yksittäispakattuja. Valikoimaan kuului: kahvi, tee ja mehu, valmiita pakastimesta sulatettuja yksittäispakattuja hampurilaisia, joita voi lämmittää mikrossa, pussipuuroa (hirvittävän makeaa), muroja, paahtoleipää, valmiiksikuorittuja keitettyjä kananmunia, jotka lilluivat jäämurskassa sekä jälkiruoaksi yksittäispakattuja kosteita muffinsseja ja viinereitä. Homman pelastivat omenat ja appelsiinit. Tuo ei tietenkään ollut läheskään huonoin hotelliaamiainen, mihin maailmalla olemme törmänneet ja pääsihän sillä liikkeelle. Suuntamme oli kohti rannikkoa, mutta säätiedotuksen mukaan sumu olisi siellä niin sakea, että emme lähteneet kauemmas pohjoiseen vaan yritimme länteen suorinta mahdollista reittiä, Russian Riverin vartta. Alueella oli melko erikoisia pieniä kyliä yhtä erikoisine taloineen. Tämä on kyllä merkillinen maa, luksusta jossakin, melkoisia röttelöitä toisaalla. Myös turisteja houkuteltiin eri keinoilla.
Rannikko oli sumuinen ja jylhä, nyt tarvittiin jo takkejakin. Rantakallioiden kivikkokasvit ovat näyttäviä väripilkkuja maisemassa. Hylkeitäkin taas nähtiin rantakivillä lepäilemässä.
Matkalla ohitimme myös Bodega Bayn kylän, missä Hitchcosk filmasi Linnut. Jotenkin paikan linnut olivat vähän pelottavampia kuin muualla :-) Lounasta söimme Nick's Covessa maantien varrella. Osterit olivat erikoisherkku, joka ei meille kuitenkaan maistu.
Lounaan jälkeen jatkoimme etelään ja poikkesimme Point Reyesin niemimaan luonnonsuojelualueelle katsomaan maisemia, lintuja ja majakkaa, joka kuitenkin oli suljettu kovan tuulen vuoksi. Saalistavia kotkia yritimme kovasti kuvata, mutta näillä välineillä siitä ei tullut mitään. Tien varren lehmät kyllät poseerasivat kiitollisina.
Point Reyesin jälkeen ajoimme taas hurjaa ja mutkittelevaa rantatietä kohti San Franciscoa. Sumu oli onneksi hälventynyt, joten lyhyen Starbucks-vierailun jälkeen olimme valmiit viimeiseen pysähdykseen. Golden Gaten näköalapaikkojen parkkiruudut olivat jonotuksen takana, mutta näköala ja näkyvyys korvasivat vaivan ja odotuksen.
Sillan yli ajettaessa joutuu toiseen suuntaan maksamaan 6$:n siltaveron. Golden Gatelta matkamme jatkui kaupan kautta kotiin ja kokkailemaan. Lepopäivä on nyt ansaittu.
Rannikko oli sumuinen ja jylhä, nyt tarvittiin jo takkejakin. Rantakallioiden kivikkokasvit ovat näyttäviä väripilkkuja maisemassa. Hylkeitäkin taas nähtiin rantakivillä lepäilemässä.
Matkalla ohitimme myös Bodega Bayn kylän, missä Hitchcosk filmasi Linnut. Jotenkin paikan linnut olivat vähän pelottavampia kuin muualla :-) Lounasta söimme Nick's Covessa maantien varrella. Osterit olivat erikoisherkku, joka ei meille kuitenkaan maistu.
Lounaan jälkeen jatkoimme etelään ja poikkesimme Point Reyesin niemimaan luonnonsuojelualueelle katsomaan maisemia, lintuja ja majakkaa, joka kuitenkin oli suljettu kovan tuulen vuoksi. Saalistavia kotkia yritimme kovasti kuvata, mutta näillä välineillä siitä ei tullut mitään. Tien varren lehmät kyllät poseerasivat kiitollisina.
Point Reyesin jälkeen ajoimme taas hurjaa ja mutkittelevaa rantatietä kohti San Franciscoa. Sumu oli onneksi hälventynyt, joten lyhyen Starbucks-vierailun jälkeen olimme valmiit viimeiseen pysähdykseen. Golden Gaten näköalapaikkojen parkkiruudut olivat jonotuksen takana, mutta näköala ja näkyvyys korvasivat vaivan ja odotuksen.
Sillan yli ajettaessa joutuu toiseen suuntaan maksamaan 6$:n siltaveron. Golden Gatelta matkamme jatkui kaupan kautta kotiin ja kokkailemaan. Lepopäivä on nyt ansaittu.
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Day 22, Sunday, Napa Valley
Sunnuntaina starttasimme aamuvarhaisella kohti pohjoista, Napan laakson viininviljelyalueita. Täältä Santa Clarasta on reilun tunnin matka laakson ensimmäiseen pikkukaupunkiin, Napaan. Meillä on nyt taas (kohtalaisen) toimiva navigaattori, jonka Kari osti iPadiinsa. Ei kyllä toimi yhtä hyvin kuin Nokian vastaava, vaikka täällä Applen kotiseuduilla liikutaankin, mutta pärjätty on. Navigaattoriin siis osoitteeksi Napa ja matkaan.
Lähtee tästä mihin suuntaan tahansa, alkumatka on aina moottoriteitä. Ne ovat tietysti tylsiä, mutta pienempiä teitä matkat kestäisivät aivan liian kauan, kun jatkuvasti pysähdyttäisiin liikennevaloissa. Olin jostain lukenut, että Napan keskustan jokivarsi on laitettu varsin hienoksi. No, joitain ravintoloita siinä oli ja rakennelmat remontoituja ja kiveykset uudehkoja, mutta aamukahvia emme sieltä saaneet. Kävimme siis vain turisti-infossa ja suuntasimme kylän varsinaiseen keskustaan, mistä löytyi kahvila. Kello oli noin 10 aamulla ja kahvila täynnä ihmisiä aamiaisella. Useimpien lautasella ranskalaisia ja makkaraa! Meillä oli kaksi tarjoilijaa, ensimmäinen otti juomatilaukset, mutta ei suostunut ottamaan muita tilauksia, koska se on toisen tarjoilijan työ! Siinä sitten ihmeteltiin, paljonko tippiä kuuluisi jättää, kun on kaksi eri tarjoilijaakin. Voisivat kyllä alkaa meidän mielestämme maksaa ihan kunnon palkkaa noille ihmisille, ettei heidän tarvitsisi tienestejään juomarahoina kerätä.
Napan laaksossa on satoja viinitiloja, isoista pieniin. Osa niistä on avoinna yleisölle päivittäin, osa vain etukäteen ajan sopimalla. Emme olleet kovasti vierailuamme valmistelleet tai tiloja valinneet. Olemme kokemattomia viininmaistelijoita, joten vähän jännittikin. Sunnuntaipäivänä liikkeellä oli paljon viinituristeja, joten jonossa ajettiin laaksoa läpi. Kukkulat viiniköynnöksineen ovat kauniita, maisemat ovat ehdottomasti yksi kohokohta tällä reissulla.
Ensimmäinen tila, johon pysähdyimme, oli nimeltään Signorello. Napan alueella maistamisesta joutuu maksamaan ja yleensä, jos ostaa tarpeeksi, hinta hyvitetään. Meille annettiin kolme eri listaa, joista saimme valita. Valitsimme keskimmäisen, koska siinä oli muutama parempikin viini. 30$, mutta saimme jakaa eli otimme vain yhden lasin. Se riitti kyllä mainiosti kahdelle maistamiseen. Saimme maistaa kuutta eri viiniä: kaksi valkoista, kolme punaista ja yksi jälkiruokaviini. Vieressä touhusi kokki, joka toi maistajille myös pieniä lihanpaloja viinien kanssa. Maistattajamme oli hyvä, puhui paljon ja kertoi viineistä monipuolisesti. Omat suosikit löytyivät ja lopuksi hän kysyi, mitä haluaisimme viedä kotiin. Pyysin hinnaston. Seta, josta itse pidin eniten, oli hinnaston halvin, 36$, Karin suosikki maksoi 135$. Saimme pysyä aika kovana, että pääsimme ulos vain yhden pullon kanssa, sillä maistattaja yritti kovasti hyvittää meille maistamisen hintaa. Kari olisi siis oikeasti saanut pullonsa vain 105 $:lla! Ihan niin paljon emme sitä Cabernet'ta arvostaneet, mutta minä sain omani.
Signorellon pihassa muuten meidän Camrymme oli vähän poikkeava ajopeli, muut parkkipaikan autot olivat pääasiassa ylellisiä avomalleja.
Seuraavaksi pysähdyimme pienemmällä ja vaatimattomammalla tilalla nimeltään Casa Nuestra. Maistajia ei ollut muita kuin me. Ihmisiä oli kyllä pihalla syömässä eväitään ja kävi vessassa sisällä, mutta maistamaan eivät ainakaan meidän aikana tulleet. Sisällä olleet kaksi herraa olivat suunnattoman hämmästyneitä siitä, että joku suomalainen oli heidät löytänyt ja olivat myös kovin kiinnostuneita kodinvaihdosta. Valitsimme taas keskihintaisen menun, joka täällä oli halvempi kuten viinitkin. Nyt Karikin tykästyi ensimmäisen kerran valkoviiniin, joten saaliimme kasvoi kahdella pullolla.
Päätimme vierailla myös isolla tilalla, jossa viiniturismista on tehty viihdykettä. Sterlingillä noustaan ensin parkkipaikalta kukkulalle vanhalla hiihtohissillä. Maisemat ovat satumaiset. Ylhäällä on kierros, jolla päästään näkemään vähän viininvalmistustiloista ja esitetään myös tarkempia videoita aiheesta. Ensimmäiset viinit maistellaan tämän kierroksen aikana ja lapsikin sai rypälemehua maistettavaksi, viinipullosta tietenkin.
Kierroksen keskivaiheilla oli upea näköalaterassi. Viimeiset viinit maisteltiin maistiaishuoneessa ja sieltä pääsi vielä tietenkin myymälään. Tässä vierailussa oli hyvin miellyttävää se, että maistattajat eivät myyneet mitään, kertoivat vain viineistä. Ei tullut sellainen olo, että on pakko ostaa jotain. Vaikka ei niissä aiemmissakaan pakko ollut, ihan itse haluttiin. Sterlingin halvimpia viinejä saa kaikista kaupoista, joten sieltä emme ostaneet mitään. Muistoksi saimme kaksi viinilasia.
Tässä vaiheessa kello oli niin paljon, että suuntasimme Healdsurgiin etsimään majapaikkaamme, joka löytyikin kerrankin aika helposti. Best Western -hotelli oli yritetty rakentaa kovasti toskanalaiseen tyyliin, mutta ketjuhotelli mikä ketjuhotelli. Siisti kuitenkin ja pihalta löytyi kaksi uima-allasta ja poreallas.
Päivällistä kävimme nauttimassa keskustan panimoravintolassa ja kymmeneen mennessä koko väki oli unten mailla. Päivä oli pitkä ja kuuma, mutta mielenkiintoinen!
Lähtee tästä mihin suuntaan tahansa, alkumatka on aina moottoriteitä. Ne ovat tietysti tylsiä, mutta pienempiä teitä matkat kestäisivät aivan liian kauan, kun jatkuvasti pysähdyttäisiin liikennevaloissa. Olin jostain lukenut, että Napan keskustan jokivarsi on laitettu varsin hienoksi. No, joitain ravintoloita siinä oli ja rakennelmat remontoituja ja kiveykset uudehkoja, mutta aamukahvia emme sieltä saaneet. Kävimme siis vain turisti-infossa ja suuntasimme kylän varsinaiseen keskustaan, mistä löytyi kahvila. Kello oli noin 10 aamulla ja kahvila täynnä ihmisiä aamiaisella. Useimpien lautasella ranskalaisia ja makkaraa! Meillä oli kaksi tarjoilijaa, ensimmäinen otti juomatilaukset, mutta ei suostunut ottamaan muita tilauksia, koska se on toisen tarjoilijan työ! Siinä sitten ihmeteltiin, paljonko tippiä kuuluisi jättää, kun on kaksi eri tarjoilijaakin. Voisivat kyllä alkaa meidän mielestämme maksaa ihan kunnon palkkaa noille ihmisille, ettei heidän tarvitsisi tienestejään juomarahoina kerätä.
Napan laaksossa on satoja viinitiloja, isoista pieniin. Osa niistä on avoinna yleisölle päivittäin, osa vain etukäteen ajan sopimalla. Emme olleet kovasti vierailuamme valmistelleet tai tiloja valinneet. Olemme kokemattomia viininmaistelijoita, joten vähän jännittikin. Sunnuntaipäivänä liikkeellä oli paljon viinituristeja, joten jonossa ajettiin laaksoa läpi. Kukkulat viiniköynnöksineen ovat kauniita, maisemat ovat ehdottomasti yksi kohokohta tällä reissulla.
Ensimmäinen tila, johon pysähdyimme, oli nimeltään Signorello. Napan alueella maistamisesta joutuu maksamaan ja yleensä, jos ostaa tarpeeksi, hinta hyvitetään. Meille annettiin kolme eri listaa, joista saimme valita. Valitsimme keskimmäisen, koska siinä oli muutama parempikin viini. 30$, mutta saimme jakaa eli otimme vain yhden lasin. Se riitti kyllä mainiosti kahdelle maistamiseen. Saimme maistaa kuutta eri viiniä: kaksi valkoista, kolme punaista ja yksi jälkiruokaviini. Vieressä touhusi kokki, joka toi maistajille myös pieniä lihanpaloja viinien kanssa. Maistattajamme oli hyvä, puhui paljon ja kertoi viineistä monipuolisesti. Omat suosikit löytyivät ja lopuksi hän kysyi, mitä haluaisimme viedä kotiin. Pyysin hinnaston. Seta, josta itse pidin eniten, oli hinnaston halvin, 36$, Karin suosikki maksoi 135$. Saimme pysyä aika kovana, että pääsimme ulos vain yhden pullon kanssa, sillä maistattaja yritti kovasti hyvittää meille maistamisen hintaa. Kari olisi siis oikeasti saanut pullonsa vain 105 $:lla! Ihan niin paljon emme sitä Cabernet'ta arvostaneet, mutta minä sain omani.
Signorellon pihassa muuten meidän Camrymme oli vähän poikkeava ajopeli, muut parkkipaikan autot olivat pääasiassa ylellisiä avomalleja.
Seuraavaksi pysähdyimme pienemmällä ja vaatimattomammalla tilalla nimeltään Casa Nuestra. Maistajia ei ollut muita kuin me. Ihmisiä oli kyllä pihalla syömässä eväitään ja kävi vessassa sisällä, mutta maistamaan eivät ainakaan meidän aikana tulleet. Sisällä olleet kaksi herraa olivat suunnattoman hämmästyneitä siitä, että joku suomalainen oli heidät löytänyt ja olivat myös kovin kiinnostuneita kodinvaihdosta. Valitsimme taas keskihintaisen menun, joka täällä oli halvempi kuten viinitkin. Nyt Karikin tykästyi ensimmäisen kerran valkoviiniin, joten saaliimme kasvoi kahdella pullolla.
Päätimme vierailla myös isolla tilalla, jossa viiniturismista on tehty viihdykettä. Sterlingillä noustaan ensin parkkipaikalta kukkulalle vanhalla hiihtohissillä. Maisemat ovat satumaiset. Ylhäällä on kierros, jolla päästään näkemään vähän viininvalmistustiloista ja esitetään myös tarkempia videoita aiheesta. Ensimmäiset viinit maistellaan tämän kierroksen aikana ja lapsikin sai rypälemehua maistettavaksi, viinipullosta tietenkin.
Kierroksen keskivaiheilla oli upea näköalaterassi. Viimeiset viinit maisteltiin maistiaishuoneessa ja sieltä pääsi vielä tietenkin myymälään. Tässä vierailussa oli hyvin miellyttävää se, että maistattajat eivät myyneet mitään, kertoivat vain viineistä. Ei tullut sellainen olo, että on pakko ostaa jotain. Vaikka ei niissä aiemmissakaan pakko ollut, ihan itse haluttiin. Sterlingin halvimpia viinejä saa kaikista kaupoista, joten sieltä emme ostaneet mitään. Muistoksi saimme kaksi viinilasia.
Tässä vaiheessa kello oli niin paljon, että suuntasimme Healdsurgiin etsimään majapaikkaamme, joka löytyikin kerrankin aika helposti. Best Western -hotelli oli yritetty rakentaa kovasti toskanalaiseen tyyliin, mutta ketjuhotelli mikä ketjuhotelli. Siisti kuitenkin ja pihalta löytyi kaksi uima-allasta ja poreallas.
Päivällistä kävimme nauttimassa keskustan panimoravintolassa ja kymmeneen mennessä koko väki oli unten mailla. Päivä oli pitkä ja kuuma, mutta mielenkiintoinen!
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Day 21, Saturday
Tänään ei tehty oikein mitään: luettiin, pestiin pyykkiä, shoppailtiin ja oltiin ilman internetiä koko päivä. Epäilimme jo, että ovat isännät jättäneet laskunsa maksamatta, mutta sitten yllättäen myöhään illalla yhteys palasi.
Ei tietenkään pärjätty ilman nettiä vaan kävimme taas Starbucksilla tekemässä hotellivarauksen huomiseksi. Aamulla varhain yritys lähteä kohti Napaa.
Ei tietenkään pärjätty ilman nettiä vaan kävimme taas Starbucksilla tekemässä hotellivarauksen huomiseksi. Aamulla varhain yritys lähteä kohti Napaa.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Day 20, Friday, Monterey
Perjantaina pomppasimme taas ylös suhteellisen varhain ja lähdimme tutustumaan Montereyn niemimaahan, suunta siis etelään. Ajoimme ensin Santa Cruziin, josta emme kuitenkaan löytäneet mitään mielenkiintoista, kun eivät huvipuistotkaan kiinnosta ketään meidän perheestä.
Jatkoimme siis matkaa Montereyn niemimaalle, missä ensimmäisenä kiersimme maksullisen näköalatien, 17 Mile Driven. Koko alue tuntui olevan lähinnä äveriäiden leikkikenttää, golf-kenttiä oli joka puolella ja talot ylellisiä. Reittiä ajettiin jonossa ympäri ja kaikki pysähtyivät samoissa, esitteessä mainituissa paikoissa. Mutta matkan varrella näimme myös paljon mielenkiintoista ja kaunista. Kasvillisuus rannikolla on värikästä ja upeaa katsella.
Lintuja alueella oli paljon ja jotkut niistä aika erikoisia lähinnä varpusia katselleille. Tämä pelikaani ei vähästä hätkähtänyt, vaikka ihmiset kävivät itseään kuvauttamassa ihan vieressä. Taisi olla tottunut japanilaisiin ja heidän kameroihinsa.
Hylkeitäkin näimme parilla pysähdyspaikalla ja olivat kyllä tosi hellyttäviä.
Superlatiiveja käytetään Kaliforniassa mahdottoman paljon. Tässä on maailman kuvatuin puu, yksinäinen sypressi.
Näköalakierrokselta siirryimme Cannery Row'lle ja Montereyn akvaarioon (maailmankuulu tietenkin sekin). Meidän vaihdokkimme ovat akvaarion jäseniä ja olivat jättäneet meille jäsenkorttinsa käytettäviksi, joten pääsimme sisälle ilmaiseksi. Kaiken mainostamisen jälkeen odotin jotain merkillistä ja olihan paikka hieno, mutta olen kyllä nähnyt ainakin yhden hienomman akvaarion, nimittäin Monacossa. Nähtävää oli silti paljon. Mielenkiintoisimpia olivat meidän mielestämme meduusat, joita oli monta eri kokoa ja näköä.
Akvaarion jälkeen tutustuimme vielä Cannery Row'n kauppoihin ja kahviloihin. Jokainen teki yhden ostoksen ja nyt meillä on Coca Cola -taulu, Corvette-taulu ja Steinbeckin Cannery Row vanhannäköisenä painoksena. Pystyykö joku arvaamaan, kuka meistä minkäkin jutun osti?
Palkinto luvassa yhdelle oikein veikanneista/kommentoineista.
Tapasimme myös herra Steinbeckin, mutta hän oli vähän hiljainen. Lieneekö kyllästynyt siihen, millaiseksi hänen Montereynsa on, osittain hänen syystään, muuttunut.
Montereyssä kävimme vielä katsastamassa Fisherman's Wharfin ja niitä kalaravintoloiden tarjontoja katsellessa kaduimme kyllä vähän, että olimme syöneet tukevan meksikolaisen lounaan. Ja jostain syystä täältäkin löytyi kuuluisa moottoriurheilurata, jota piti käydä pällistelemässä. Laguna Seca oli tämän näköinen. Mitään kisoja nyt ei ole odotettavissa sinä aikana, jonka me enää täällä vietämme (joka on muuten viikko :-( ).
Lähdimme aamulla matkaan klo 9 ja olimme kotona noin 20.30, joten mittaa tuli tällekin päivälle.
Jatkoimme siis matkaa Montereyn niemimaalle, missä ensimmäisenä kiersimme maksullisen näköalatien, 17 Mile Driven. Koko alue tuntui olevan lähinnä äveriäiden leikkikenttää, golf-kenttiä oli joka puolella ja talot ylellisiä. Reittiä ajettiin jonossa ympäri ja kaikki pysähtyivät samoissa, esitteessä mainituissa paikoissa. Mutta matkan varrella näimme myös paljon mielenkiintoista ja kaunista. Kasvillisuus rannikolla on värikästä ja upeaa katsella.
Lintuja alueella oli paljon ja jotkut niistä aika erikoisia lähinnä varpusia katselleille. Tämä pelikaani ei vähästä hätkähtänyt, vaikka ihmiset kävivät itseään kuvauttamassa ihan vieressä. Taisi olla tottunut japanilaisiin ja heidän kameroihinsa.
Hylkeitäkin näimme parilla pysähdyspaikalla ja olivat kyllä tosi hellyttäviä.
Superlatiiveja käytetään Kaliforniassa mahdottoman paljon. Tässä on maailman kuvatuin puu, yksinäinen sypressi.
Näköalakierrokselta siirryimme Cannery Row'lle ja Montereyn akvaarioon (maailmankuulu tietenkin sekin). Meidän vaihdokkimme ovat akvaarion jäseniä ja olivat jättäneet meille jäsenkorttinsa käytettäviksi, joten pääsimme sisälle ilmaiseksi. Kaiken mainostamisen jälkeen odotin jotain merkillistä ja olihan paikka hieno, mutta olen kyllä nähnyt ainakin yhden hienomman akvaarion, nimittäin Monacossa. Nähtävää oli silti paljon. Mielenkiintoisimpia olivat meidän mielestämme meduusat, joita oli monta eri kokoa ja näköä.
Akvaarion jälkeen tutustuimme vielä Cannery Row'n kauppoihin ja kahviloihin. Jokainen teki yhden ostoksen ja nyt meillä on Coca Cola -taulu, Corvette-taulu ja Steinbeckin Cannery Row vanhannäköisenä painoksena. Pystyykö joku arvaamaan, kuka meistä minkäkin jutun osti?
Palkinto luvassa yhdelle oikein veikanneista/kommentoineista.
Tapasimme myös herra Steinbeckin, mutta hän oli vähän hiljainen. Lieneekö kyllästynyt siihen, millaiseksi hänen Montereynsa on, osittain hänen syystään, muuttunut.
Montereyssä kävimme vielä katsastamassa Fisherman's Wharfin ja niitä kalaravintoloiden tarjontoja katsellessa kaduimme kyllä vähän, että olimme syöneet tukevan meksikolaisen lounaan. Ja jostain syystä täältäkin löytyi kuuluisa moottoriurheilurata, jota piti käydä pällistelemässä. Laguna Seca oli tämän näköinen. Mitään kisoja nyt ei ole odotettavissa sinä aikana, jonka me enää täällä vietämme (joka on muuten viikko :-( ).
Lähdimme aamulla matkaan klo 9 ja olimme kotona noin 20.30, joten mittaa tuli tällekin päivälle.
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Day 19, Thursday
Torstaina nukuttiin pois edellisten päivien rasituksia, pyykkäiltiin ja kirjoitettiin blogia. Vähän rasitteeksi alkaa muodostua tämä kirjoittaminenkin, mutta eipä tarvi jokaiselle erikseen raportoida ja saamme samalla itsellemme matkapäiväkirjan.
Tuossa on kuva tämänhetkisestä vaihtokodistamme kadulta päin. Ja tässä ruusu äidille:
Kahdeksan kokonaista lomapäivää jäljellä Kaliforniassa ja sitten on aika palata kotiin ja todellisuuteen.
Tuossa on kuva tämänhetkisestä vaihtokodistamme kadulta päin. Ja tässä ruusu äidille:
Kahdeksan kokonaista lomapäivää jäljellä Kaliforniassa ja sitten on aika palata kotiin ja todellisuuteen.
Day 18, Wednesday, Yosemite
Keskiviikkaamuna nukuimme vähän liian pitkään, sillä alkuyön valvoimme tuskaisen kuumassa huoneessamme. Emme olleet huomanneet laittaa ilmastointia päälle lähtiessämme syömään, ja huoneen viileneminen kesti pari tuntia. Lisäksi ilmastointilaite ja jääkaappi pitivät kumpikin hurjaa meteliä, joten nukuimme aika huonosti.
Vaatimattoman hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme kohti Yosemitea. Taas olin arvioinut matkan ihan väärin, sillä luulin, että olemme perillä, kun saavumme Yosemiteen. Puiston portilta oli kuitenkin matkaa vielä 38 mailia. Rahastus oli kuitenkin ihan älyllisesti hoidettu, joten täällä emme joutuneet odottamaan iäisyyksiä päästäksemme sisään. Tie nousi taas aika jyrkästi ja matkanteko oli aika hidasta ja tapahtui jonossa. Ensimmäinen näköala Yosemiten laaksoon kuitenkin korvasi kaiken vaivan ja odotuksen.
Meidän oli tarkoitus patikoida reitti nimeltä Yosemite Valley Loop Trail, josta olimme netistä katsoneet lyhyen esittelyvideon. Puiston portilta saamassamme esitteessä reitin lähtöpaikaksi nimettiin Yosemite Falls, joten pysäköimme auton niiden läheisyyteen ja kävimme katsomassa putoukset. Tähän aikaan vuodesta ne eivät mitenkään kovin merkillisiä ole, mutta ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt, että vettä tuli ollenkaan.
Putousten jälkeen etsimme kylttiä, joka ohjaisi meidät reitille, mutta sellaista ei ollut. Muutenkin olemme ihmetelleet, miten huonosti kaikissa paikoissa täällä reitit on opastettu. Ne lyhyet, joihin pääsee pyörätuolilla (tai autolla!), on kyllä päällystetty ja aidattu siten, ettei ole mitään mahdollisuutta poiketa harhaan, mutta muita ei ole juurikaan viitoitettu mitenkään. Tämänkin reitin aikana löysimme tasan yhden kyltin reitin nimellä. Se voi olla raivostuttavaa, kun polkuja menee sinne sun tänne eikä aina voi olla varma, onko lähdössä oikeaan suuntaan.
Matkalla näkyi hienoja maisemia ja hevosenpaskaa. Suuri osa reitistä oli myös ratsastusretkien reittinä ja jälki oli sen mukaista. Koko ajan täytyi katsoa jalkoihin, ettei astunut haisevaan läjään. Kyllä se vähän tuota luontoelämystä pilasi. Enkä kyllä muutenkaan ymmärrä, miksi sinne piti hevosella päästä. Yhden ryhmän näimmekin, eikä se väki kyllä ollut ennen ratsastanut. Turisteilta rahat pois.
Mirror Lake Half Domen alapuolella oli melkein kuiva, mutta paikka on kaunis. Koko matkan ajan muutenkin näköalaamme reunustivat jylhät kalliot ja kivenlohkareet.
Mirror Laken jälkeen alkoivat varoitustaulut. Polku jatkui syvemmälle laaksoon ja palasi laakson toista reunaa takaisin. Toisella puolella on ollut keväällä 2009 kivivyöry, jonka kerrottiin katkaisevan polun ja varoiteltiin, että oman turvallisuuden takia vyöryalueelle ei pidä mennä.
Emme kuitenkaan halunneet kääntyä takaisin ja koska maassa oli selviä merkkejä siitä, että ihan kaikki muutkaan eivät näin tehneet, jatkoimme kivikon yli. Se oli suhteellisen haasteellinen (ja miksei vähän pelottavakin) tehtävä, mutta selvisimme melko pienillä vaurioilla, mustelmilla ja raapaleilla.
Reitillä myös matka oli outo käsite. Jostain paikasta saattoi olla seuraavaan kohteeseen maili, mutta viittojen mukaan sieltä seuraavasta paikasta jos olisi lähtenyt takaisin, matkaa olisikin ollut kaksi mailia. Aivan mahdoton sanoa, paljonko loppujen lopuksi kävelimme. Esitteiden mukaan polku on 13 mailia eli noin 20 km.
Loppumatkalla tapasimme nuoren parin, joka kyseli olemmeko nähneet karhua. Heille oli joku aikaisempi vastaantulija kertonut juuri nähneensä pienen karhun. Vähän pelottava ajatus, sillä pienen karhun mukana varmaankin on usein iso karhu! Mutta emme karhuja nähneet, muita eläimiä kylläkin.
Lopuksi kun miesväki teki lakon, kävin vielä yksikseni katsomassa vesiputousta Vernal Fall. Melkoinen jälkiruoka tuolle patikalle. Joku siinä sanoi, että kestää yhteen suuntaan 20 min. Niin olikin, mutta suoraa ylämäkeä koko 20 min, mikä oli aika paljon siihen aikaan iltapäivästä. Mutta putous ja muutenkin sen ympäristö oli upea.
Kello oli yli kuusi illalla ja oli aika aloittaa kotimatka. Ilman navigaattoria. Saimme kuningasajatuksen "oikaista" vähän pienempiä teitä. Ensimmäinen oikoreitti oli hyvä ja leveä tie ja koska jälkimmäinen oli merkitty kartassamme samalla värillä, päätimme mennä sitä, vaikka kello oli jo kymmenen illalla. Tie meni pienehkön vuoriston yli, mutta oletimme sen olevan melko hyvä. Kun ensimmäinen varoitus kertoi, että mutkia on 16 mailia, alkoi hymyni hyytyä. Pilkkopimeässä siis matkasimme mutkaisella vuoristotiellä. Odotin sen 16 mailin loppumista tosissani. Ja loppuihan se. Seuraavassa kyltissä kerrottiin, että mutkia on seuraavat 22 mailia. Alkoi olla keskiyö eikä ollut enää mitään hymyä hyydytettäväksi. Keskinopeus oli luultavasti 20 mailia tunnissa. Aika ikimuistoinen ajomatka! Yhden aikoihin selvisimme tasaisemmalle maalle, mutta meillä oli vielä yksi ongelma. Olimme San Josessa emmekä osanneet asunnolle ilman navigaattoria. Kun autossa on laite, joka koko ajan kertoo, mihin pitää ajaa, ei enää niin tarkkaan huomioi ympäristöään eikä opi ajoreittejä. Autosta löytyi vanhan tiekartta, jota tutkimalla löysimme vihdoin tien ja olimme kotona ennen kahta aamuyöllä. Huh huh, tuota en välttämättä haluaisi ottaa uusiksi.
Vaatimattoman hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme kohti Yosemitea. Taas olin arvioinut matkan ihan väärin, sillä luulin, että olemme perillä, kun saavumme Yosemiteen. Puiston portilta oli kuitenkin matkaa vielä 38 mailia. Rahastus oli kuitenkin ihan älyllisesti hoidettu, joten täällä emme joutuneet odottamaan iäisyyksiä päästäksemme sisään. Tie nousi taas aika jyrkästi ja matkanteko oli aika hidasta ja tapahtui jonossa. Ensimmäinen näköala Yosemiten laaksoon kuitenkin korvasi kaiken vaivan ja odotuksen.
Meidän oli tarkoitus patikoida reitti nimeltä Yosemite Valley Loop Trail, josta olimme netistä katsoneet lyhyen esittelyvideon. Puiston portilta saamassamme esitteessä reitin lähtöpaikaksi nimettiin Yosemite Falls, joten pysäköimme auton niiden läheisyyteen ja kävimme katsomassa putoukset. Tähän aikaan vuodesta ne eivät mitenkään kovin merkillisiä ole, mutta ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt, että vettä tuli ollenkaan.
Putousten jälkeen etsimme kylttiä, joka ohjaisi meidät reitille, mutta sellaista ei ollut. Muutenkin olemme ihmetelleet, miten huonosti kaikissa paikoissa täällä reitit on opastettu. Ne lyhyet, joihin pääsee pyörätuolilla (tai autolla!), on kyllä päällystetty ja aidattu siten, ettei ole mitään mahdollisuutta poiketa harhaan, mutta muita ei ole juurikaan viitoitettu mitenkään. Tämänkin reitin aikana löysimme tasan yhden kyltin reitin nimellä. Se voi olla raivostuttavaa, kun polkuja menee sinne sun tänne eikä aina voi olla varma, onko lähdössä oikeaan suuntaan.
Matkalla näkyi hienoja maisemia ja hevosenpaskaa. Suuri osa reitistä oli myös ratsastusretkien reittinä ja jälki oli sen mukaista. Koko ajan täytyi katsoa jalkoihin, ettei astunut haisevaan läjään. Kyllä se vähän tuota luontoelämystä pilasi. Enkä kyllä muutenkaan ymmärrä, miksi sinne piti hevosella päästä. Yhden ryhmän näimmekin, eikä se väki kyllä ollut ennen ratsastanut. Turisteilta rahat pois.
Mirror Lake Half Domen alapuolella oli melkein kuiva, mutta paikka on kaunis. Koko matkan ajan muutenkin näköalaamme reunustivat jylhät kalliot ja kivenlohkareet.
Mirror Laken jälkeen alkoivat varoitustaulut. Polku jatkui syvemmälle laaksoon ja palasi laakson toista reunaa takaisin. Toisella puolella on ollut keväällä 2009 kivivyöry, jonka kerrottiin katkaisevan polun ja varoiteltiin, että oman turvallisuuden takia vyöryalueelle ei pidä mennä.
Emme kuitenkaan halunneet kääntyä takaisin ja koska maassa oli selviä merkkejä siitä, että ihan kaikki muutkaan eivät näin tehneet, jatkoimme kivikon yli. Se oli suhteellisen haasteellinen (ja miksei vähän pelottavakin) tehtävä, mutta selvisimme melko pienillä vaurioilla, mustelmilla ja raapaleilla.
Reitillä myös matka oli outo käsite. Jostain paikasta saattoi olla seuraavaan kohteeseen maili, mutta viittojen mukaan sieltä seuraavasta paikasta jos olisi lähtenyt takaisin, matkaa olisikin ollut kaksi mailia. Aivan mahdoton sanoa, paljonko loppujen lopuksi kävelimme. Esitteiden mukaan polku on 13 mailia eli noin 20 km.
Loppumatkalla tapasimme nuoren parin, joka kyseli olemmeko nähneet karhua. Heille oli joku aikaisempi vastaantulija kertonut juuri nähneensä pienen karhun. Vähän pelottava ajatus, sillä pienen karhun mukana varmaankin on usein iso karhu! Mutta emme karhuja nähneet, muita eläimiä kylläkin.
Lopuksi kun miesväki teki lakon, kävin vielä yksikseni katsomassa vesiputousta Vernal Fall. Melkoinen jälkiruoka tuolle patikalle. Joku siinä sanoi, että kestää yhteen suuntaan 20 min. Niin olikin, mutta suoraa ylämäkeä koko 20 min, mikä oli aika paljon siihen aikaan iltapäivästä. Mutta putous ja muutenkin sen ympäristö oli upea.
Kello oli yli kuusi illalla ja oli aika aloittaa kotimatka. Ilman navigaattoria. Saimme kuningasajatuksen "oikaista" vähän pienempiä teitä. Ensimmäinen oikoreitti oli hyvä ja leveä tie ja koska jälkimmäinen oli merkitty kartassamme samalla värillä, päätimme mennä sitä, vaikka kello oli jo kymmenen illalla. Tie meni pienehkön vuoriston yli, mutta oletimme sen olevan melko hyvä. Kun ensimmäinen varoitus kertoi, että mutkia on 16 mailia, alkoi hymyni hyytyä. Pilkkopimeässä siis matkasimme mutkaisella vuoristotiellä. Odotin sen 16 mailin loppumista tosissani. Ja loppuihan se. Seuraavassa kyltissä kerrottiin, että mutkia on seuraavat 22 mailia. Alkoi olla keskiyö eikä ollut enää mitään hymyä hyydytettäväksi. Keskinopeus oli luultavasti 20 mailia tunnissa. Aika ikimuistoinen ajomatka! Yhden aikoihin selvisimme tasaisemmalle maalle, mutta meillä oli vielä yksi ongelma. Olimme San Josessa emmekä osanneet asunnolle ilman navigaattoria. Kun autossa on laite, joka koko ajan kertoo, mihin pitää ajaa, ei enää niin tarkkaan huomioi ympäristöään eikä opi ajoreittejä. Autosta löytyi vanhan tiekartta, jota tutkimalla löysimme vihdoin tien ja olimme kotona ennen kahta aamuyöllä. Huh huh, tuota en välttämättä haluaisi ottaa uusiksi.
Day 17, Tuesday, Sequoia
Tiistaina kello soitti aamukuudelta. Pikaiset aamutoimet ja aamiaiset ja sitten lähdimme ajamaan kohti etelää. Ajomatkaa oli yli neljä tuntia ja matkassa oli vielä muutama mutkakin. Ensimmäisen tunnin jälkeen Karin puhelin pimeni. Klassinen nykyajan ongelma: kaikki tarvittavat tiedot yhdellä elektronisella laitteella! Meiltä meni siis navigaattori eikä karttamme ollut kovin hyvä. Poikkesimme muutamaan paikkaan ostamaan erilaisia latausjohtoja kokeillaksemme josko vika olisi niissä, mutta eipä ollut apua. Kartan avulla kuitenkin löysimme perille, sillä maaseudulla teitä onneksi on melko vähän ja opasteet kansallispuistoihin ovat hyvät.
Kävimme opastuspisteessä, josta saimme suosituksia, mitä kannattaa nähdä, jos aikaa on vain yksi iltapäivä. Kansallispuistoon ajettaessa täytyy maksaa sisäänpääsymaksu. Hinnoittelu oli vähän merkillinen: auto ja sen lastillinen ihmisiä 20$, kävellen 10$/nenä. Jos siis olisimme menneet kävellen, olisimme maksaneet kympin enemmän! Muutenkin rahastussysteemi olisi kaivannut vähän organisointia: äijiä oli neljä, mutta jonoja vain yksi. Nekin, joilla oli valmiiksi ostettu passi, joutuivat jonottamaan, koska ohi ei päässyt. Yksi kulki jakamassa jonossa odottaville esitteitä, joista annettiin toiset kappaleet lippuluukulla. Aivan hirvittävää sähellystä ja homma eteni todella hitaasti.
Ensin ajoimme King's Canyonin suositellulle näköalapaikalle. Tie oli sen verran mutkainen ja pudotus huikea, että minäkin vanhana alppimatkailijana puristin osan aikaa rystyset valkoisina oven kahvaa. Mutta näköala oli sen arvoinen! Valitettavasti kuvissa ne aina latistuvat.
Näköalapaikalta ajelimme hiljalleen takaisinpäin. Seuraavassa pysähdyspaikassamme patikoimme puulle nimeltä Boole's Tree, joka on kaiketi kuudenneksi suurin puu maailmassa. Ja kyllä, puu on suuri ja patikkareitillä muutenkin kivat maisemat. (Klikkaamalla kuvia näet ne suurempina.)
Tästä saisi takkaan muutaman polttopuun, jos tuosta kohtaa katkaisisi.
Pysähtelimme puistossa muuallakin katsomassa jättisuuria punapuita. Ylimmillään olimme noin 2200 m korkeudessa, joten tiet olivat mutkikkaita ja hitaita ajaa. Lisäksi oli tietöitä, joten jouduimme vähän jonottamaankin. Kun puut ovat suuria, niin ovat niistä jäävät kannotkin. Jonkin verran ihmettelimme, miten 1800-luvulla tapahtunut massiivinen puunkaato-operaatio on saatu järjestettyä.
Kun punapuita oli ihmetelty riittävästi, suuntasimme Fresnoon etsimään hotellia, josta meillä oli varaus. Pienoinen ongelma oli se, että navigaattorin lisäksi hajonneessa puhelimessa oli hotellin nimi ja osoite. Meillä ei myöskään ollut Fresnon kaupunkikarttaa. Ensin harhailimme vähän aikaa siellä, missä luulimme hotellin olevan. Sitten marssin yhden supermarketin asiakaspalveluun kysymään, tietäisivätkö tällaista hotellia (jonka nimestä en siis ollut varma). Poika sanoi: Ramada University, tottakai, ajatte tästä moottoritietä takaisinpäin ja siinä se näkyy muutaman mailin päässä oikealla ja on niin suuri että ette voi olla sitä huomaamatta. Helpottuneina hyppäsimme autoon ja palasimme moottoritielle. Muutaman mailin päässä oikealla olikin suuri hotelli, mutta ei suinkaan Ramada vaan Radisson. Marssin siis vuorostani Radisson-hotelliin kysymään, osaisivatko opastaa hotelliin, josta luulen meidän varanneen huoneen. Nyt tuli hyvät ohjeet ja hotelli löytyi, aika läheltä sitä supermarketia, jossa olin käynyt neuvoa kysymässä... Kello oli jo yli yhdeksän illalla, joten suureksi harmiksemme emme päässeet hotellin uima-altaaseen.
Kävimme oikein mainiossa panimoravintolassa syömässä periamerikkalaisen päivällisen ja sitten lopenuupuneina nukkumaan.
Kävimme opastuspisteessä, josta saimme suosituksia, mitä kannattaa nähdä, jos aikaa on vain yksi iltapäivä. Kansallispuistoon ajettaessa täytyy maksaa sisäänpääsymaksu. Hinnoittelu oli vähän merkillinen: auto ja sen lastillinen ihmisiä 20$, kävellen 10$/nenä. Jos siis olisimme menneet kävellen, olisimme maksaneet kympin enemmän! Muutenkin rahastussysteemi olisi kaivannut vähän organisointia: äijiä oli neljä, mutta jonoja vain yksi. Nekin, joilla oli valmiiksi ostettu passi, joutuivat jonottamaan, koska ohi ei päässyt. Yksi kulki jakamassa jonossa odottaville esitteitä, joista annettiin toiset kappaleet lippuluukulla. Aivan hirvittävää sähellystä ja homma eteni todella hitaasti.
Ensin ajoimme King's Canyonin suositellulle näköalapaikalle. Tie oli sen verran mutkainen ja pudotus huikea, että minäkin vanhana alppimatkailijana puristin osan aikaa rystyset valkoisina oven kahvaa. Mutta näköala oli sen arvoinen! Valitettavasti kuvissa ne aina latistuvat.
Näköalapaikalta ajelimme hiljalleen takaisinpäin. Seuraavassa pysähdyspaikassamme patikoimme puulle nimeltä Boole's Tree, joka on kaiketi kuudenneksi suurin puu maailmassa. Ja kyllä, puu on suuri ja patikkareitillä muutenkin kivat maisemat. (Klikkaamalla kuvia näet ne suurempina.)
Tästä saisi takkaan muutaman polttopuun, jos tuosta kohtaa katkaisisi.
Pysähtelimme puistossa muuallakin katsomassa jättisuuria punapuita. Ylimmillään olimme noin 2200 m korkeudessa, joten tiet olivat mutkikkaita ja hitaita ajaa. Lisäksi oli tietöitä, joten jouduimme vähän jonottamaankin. Kun puut ovat suuria, niin ovat niistä jäävät kannotkin. Jonkin verran ihmettelimme, miten 1800-luvulla tapahtunut massiivinen puunkaato-operaatio on saatu järjestettyä.
Kun punapuita oli ihmetelty riittävästi, suuntasimme Fresnoon etsimään hotellia, josta meillä oli varaus. Pienoinen ongelma oli se, että navigaattorin lisäksi hajonneessa puhelimessa oli hotellin nimi ja osoite. Meillä ei myöskään ollut Fresnon kaupunkikarttaa. Ensin harhailimme vähän aikaa siellä, missä luulimme hotellin olevan. Sitten marssin yhden supermarketin asiakaspalveluun kysymään, tietäisivätkö tällaista hotellia (jonka nimestä en siis ollut varma). Poika sanoi: Ramada University, tottakai, ajatte tästä moottoritietä takaisinpäin ja siinä se näkyy muutaman mailin päässä oikealla ja on niin suuri että ette voi olla sitä huomaamatta. Helpottuneina hyppäsimme autoon ja palasimme moottoritielle. Muutaman mailin päässä oikealla olikin suuri hotelli, mutta ei suinkaan Ramada vaan Radisson. Marssin siis vuorostani Radisson-hotelliin kysymään, osaisivatko opastaa hotelliin, josta luulen meidän varanneen huoneen. Nyt tuli hyvät ohjeet ja hotelli löytyi, aika läheltä sitä supermarketia, jossa olin käynyt neuvoa kysymässä... Kello oli jo yli yhdeksän illalla, joten suureksi harmiksemme emme päässeet hotellin uima-altaaseen.
Kävimme oikein mainiossa panimoravintolassa syömässä periamerikkalaisen päivällisen ja sitten lopenuupuneina nukkumaan.
Day 16, Monday, Taking It Easy
Maanantai meni aika leppoisasti. Luimme, oleskelimme takapihalla, pesimme pyykkiä ja eräs työnarkomaani täällä teki töitäkin. Kuten jo aiemmin kirjoitin, meidän uuden vaihtokodin piha ei ole niin iso ja viihtyisä kuin edellisen, mutta kukkivia kasveja meillä on nyt enemmän.
Takapihalla on siis ihan kiva lukea ja muuten vain istuskella.
Varustuksesta poreallasta on testailtu, mutta grilli oli siinä kunnossa, että jätimme sen suosiolla rauhaan. Harmi sinänsä, täällä olisi kiva iltaisin grillailla, kun on mukavan lämmin, mutta ei liian kuuma.
Illalla kuitenkin kyllästyttiin istumaan kotona, joten lähdettiin suunnattoman suureen ostoskeskukseen viettämään laatuaikaa. Mukaan lähti mm. matkalaukku ja aurinkolasit. Tällaisen pitkän lomamatkan yksi hyvä puoli on, ettei tarvitse koko ajan yrittää tehdä jotain vaan voi ihan suruta "tuhlata" päiviä.
Takapihalla on siis ihan kiva lukea ja muuten vain istuskella.
Meillä on myös sitruuna- ja appelsiinipuut. Yhden appelsiinin omasta puusta söin, mutta se oli tosi kuiva, joten hedelmät on kyllä tuotu kaupasta.
Varustuksesta poreallasta on testailtu, mutta grilli oli siinä kunnossa, että jätimme sen suosiolla rauhaan. Harmi sinänsä, täällä olisi kiva iltaisin grillailla, kun on mukavan lämmin, mutta ei liian kuuma.
Illalla kuitenkin kyllästyttiin istumaan kotona, joten lähdettiin suunnattoman suureen ostoskeskukseen viettämään laatuaikaa. Mukaan lähti mm. matkalaukku ja aurinkolasit. Tällaisen pitkän lomamatkan yksi hyvä puoli on, ettei tarvitse koko ajan yrittää tehdä jotain vaan voi ihan suruta "tuhlata" päiviä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)