Pilatus ja pakkailua

Keskiviikkoaamu(kaan) ei valjennut aivan niin kirkkaana kuin olimme toivoneet. Taivas oli pilvessä (taitaa olla pysyvä olotila täällä ja kaikki ne ihanat aurinkoiset alppikuvat ovat photoshopattuja), osa säätiedotuksista povaili sateita, osa vain pilvistä päivää. Oli kuitenkin meidän tällä erää viimeinen mahdollisuus nousta Pilatukselle, joten sinne lähdettiin.

Ajoimme täältä kotoa Alpnachstadiin, josta nousee maailman jyrkin junarata Pilatuksen huipulle. Lipunmyyjä vaikutti vähän hämmentyneeltä, kun ostin vain kolme menolippua enkä paluuta millään laitteella. Junan lisäksi Pilatukselle ja sieltä alas pääsee hisseillä eri kaupunkeihin. Liput kuitenkin saatiin (80€ meiltä kolmelta kun tuo teinikin on jo mukamas aikuinen).

Junamatka kesti 30 minuuttia ja nousukulma pyöri n. 45 asteessa. Ihan joka kohdassa ei tehnyt mieli ulos kurkkia, sen verran huima oli pudotus.

Huipulta ei tietenkään mitään näköaloja nähnyt, sillä noin 2100 metrissä olimme pilvien yläpuolella. Vähän kävi sääliksi niitä pakettimatkajapanilaisia, jotka vietiin ylös junalla ja kahvin jälkeen alas, mutta ehkä jo junamatka itsessään riitti elämykseksi. Kahvin jälkeen me kuuntelimme vähän aikaa alppitorvien puhallusta ja sitten alkoi matka alas Alpnachstadiin. Luvassa 1700 metrin alamäki.

Alkumatkassa saatiin aurinkoakin ja maisemat olivat upeat, vaikkei alas järville näkynytkään.

Matkalla oli taas vähän kaikkea lehmilaitumista alppiruusuihin ja vesiputouksiin.

Puolessa matkassa olimme aivan pilvessä.

Vettä ei kuitenkaan satanut, mitään suurempia kommelluksia ei sattunut, mitä nyt välillä liukasteltiin märillä metsäpoluilla ja siitä pari nilkkaa on vielä tänään muistutellut. Melkein viiden tunnin uurastuksen jälkeen olimme takaisin Alpnachstadissa kohtalaisen ryytyneinä ja jalat täristen. Sään takia ei mikään historian hienoin alppiretki, mutta melkoinen saavutus kuitenkin.

Ilta kului suihkuun jonotuksen jälkeen kokatessa ja ihan Yle Areenan parissa.

Torstaina ensimmäinen matkalainen lähti kotiin, joten mitään merkillisempää ei tehty. Sveitsiläiset ovat olleet jo mökkeilemässä Juvalla sunnuntaista alkaen ja meillä kotona oli tänään siivouspäivä, jotta matkalainen saa mennä siistiin kotiin ja puhtaisiin lakanoihin. Aamupäivällä tulikin siivoojalta viesti, että koti oli jätetty oikein siistiksi ja puhtaaksi, mikä oli oikein kiva kuulla.

Illalla kävin vielä vähän kävelemässä keskustan tuntumassa joen vartta pitkin. Pakkauskin on jo aloitettu, sillä meille tulee tänne siivooja aamukymmeneltä ja silloin olisi tarkoitus jättää Sarnenin koti. Mitä päivällä tehdään, on vielä vähän suunnitteluvaiheessa, sillä lento on vasta seitsemältä illalla. 

Aika märkä loma on ollut, ei montakaan sateetonta päivää kahden ja puolen viikon aikana. Tänäänkin aamulla oli melkoinen ukonilma. Paljon on jäänyt sen takia tekemättä, mikä nyt aika tavalla harmittaa. Auringonpaiste alkoi tänään iltapäivällä ja huomiseksikin on luvattu oikein hienoa säätä. Nyyh!

Sadepäivien ajeluita

Maanantaina oli väsynyt ja tylsä päivä. Keli oli taas huono eikä oikein jaksettu viikonlopun haasteiden jälkeen keksiä mitään mainittavampaa tekemistä. Ajelimme lähinnä Sarnen-järven ympäristössä ja kävimme vastakkaisella rinteellä tutustumassa paikallisen pyhimyksen, 1400-luvulla eläneen Veli Jakobin synnyin- ja asuintaloihin. Nämä ovat oikeasti merkittäviä pyhiinvaelluskohteita, pienessä kylässä on monta hotelliakin.

Tiistaina satoi entistä enemmän ja suuntasimme aamulla Citroenin kohti Engelbergiä. Matkalla ja perillä nähtiin vesiputouksia ja aivan kesäterässä ollut hyppyrimäki, joka kiinnosti varsinkin perheen eläköitynyttä mäkihyppääjää.

Engelberg on huomattava lomanviettopaikka sekä kesällä että talvella. Me emme kuitenkaan nousseet hissillä minnekään, sillä keli oli niin huono, että ylöspäin ei juuri nähnyt. Sen sijaan jatkoimme maanantain hartaita tunnelmia vierailemalla Engelbergin luostarin alueella ja kirkossa.

Luostarilla on myös oma juustola, jossa kävimme lounaaksi nauttimassa juustopiirakkaa, seurasimme juustonvalmistusta ja ostimme kotiinkin pari palaa luostarin omia juustoja.

Engelbergistä matka jatkui vielä Hergiswilin lasitehtaalle. Siellä pääsimme museokierrokselle ja seuraamaan lasinvalmistusta. Vähän kotiin viemisiäkin tarttui mukaan.

Vaellusta, formulaa ja taidetta

Viikonloppu sujui täällä siten, että herrat pakkasivat perjantai-iltana laukkunsa ja ajelivat Saksanmaalle Hockenheimin formulakisoihin. Minä jäin tänne yksikseni viettämään laatuaikaa ja laadukasta siitä ajasta kyllä tulikin.

Lauantaina heräsin varhain. Suunnittelin patikointia (yllätys, yllätys!), lämpötilan oli luvattu nousevan yli 30 asteeseen ja lisäksi täältä Wilenistä ei varsinkaan viikonloppuisin ihan jatkuvasti pääse liikkeelle julkisilla kulkuneuvoilla. Sveitsissä ovat ainakin. Toistaiseksi kaikki kulkuvälineet kulkeneet suunnilleen sekunnilleen aikataulussa. Kohteeseeni Stanserhornin huipulle päästäkseni tarvitsin viittä eri kulkuneuvoa ja aikataulutus meni siten, että bussi Wilenistä lähti meidän pysäkiltä klo 8.03 ja saapui Sarnenin rautatieasemalle klo 8.14 (kumpikin ajallaan). Juna lähti 8.17, vaihtoaikaa Hergiswilissä oli 12 minuuttia. Juna saapui Stansiin klo 8.52 ja ensimmäinen juna ylöspäin lähti klo 9.00. Siitä sitten vielä jatkoin matkaa maailman ainoalla avoimella hissillä ja kyllä - olin Stanserhornilla klo 9.15! Jos nuo kolme junaa olisivat olleet VR:n, olisin varmaan vieläkin matkalla Stansiin. Tämä täsmällisyys on kyllä ihan käsittämätöntä.

Melkoiset maisemat Stanserhornin huipulta, vai mitä?

Pienen ihmettelemisen jälkeen alkoi lasku kohti Kernsiä. Ihan ylhäällä huipun kiersi leveä panoramapolku.

Tuosta kun sitten lähdin alaspäin, kyltissä varoiteltiin polun olevan vain kokeneille vuorillakulkijoille ja suoraan sanottuna hirvitti ihan järkyttävästi, kun vaijereiden avustamana ja hyvin hitaasti laskeuduin alaspäin. Juttelin parin paikallisen naisen kanssa saadakseni tietää, kannattaako minun korkeanpaikankammoisen ollenkaan jatkaa matkaa, mutta rouvat alkoivat kinata asiasta keskenään. Jatkoin kuitenkin ja puolen tunnin päästä helpotti. Jostain syystä tuosta pätkästä ei ole yhtään kuvaa (bloggaaja piti kaksin käsin vaijereista).

Sitten alkoivatkin upeat kukkaniityt ja eteneminen oli hidasta jatkuvan kuvaamisen takia.

Kotijärvi Sarnen näkyi kaukaisuudessa moneen otteeseen päivän aikana.

Pari tuntia meni ihan mukavasti, mutta huomasin kyllä olevani loppumatkasta vähän vähemmän kuljetulla reitillä, polku oli monissa kohtaa aika huomaamaton. Kunnes sitten eräällä pellolla harhaillessani kadotin sen kokonaan ja eksyin. Tässä vaiheessa iltapäivää oli vietävän kuuma ja siinä alkoi kärsivällisyys olla koetuksella. Mitään pelottavaa tilanteessa ei ollut, järvi näkyi ja tiesin, että alaspäin on mentävä. Löysinkin sitten viimein erään talon kivimuurin taakse ja huutelin taloa maalavaa isäntämiestä apuun. Minut opastettiin tielle ja sillä sitten pysyttelinkin loppumatkan.

Aamulla olin jotenkin kuvitellut, että ehkä kävelisin kotiin asti, mutta se jäi kyllä kuvitelmaksi. Kuumuus ja 1200 metrin lasku veivät mehut niin, että ihan tyytyväisenä hyppäsin Kernsissä postibussiin ja tulin Sarnenin kautta kotiin. Kaikki paikat kipeinä ja vaatteet hikeä valuen mutta voih niin itseeni tyytyväisenä! Itselleni palkinnoksi lainasin vaihtoperheeltä sveitsiläistä suklaata ja rojahdin suihkun jälkeen sohvalle.

Aamulla kuvailin vähän tätä meidän kotia auringonpaisteessakin.

Kaksi viikkoa mennyt enkä vielä ole saanut noita pelargonioita hengiltä! Mutta onhan tässä vielä melkein viikko aikaa korjata tilanne. Uskokaa tai älkää, mutta tuossa talon seinustalla kuten myös ylävasemmalla parvekkeella kasvaa kiiviä!

Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta, joten lähdin Luzerniin taidemuseokierrokselle. Museot olivat hienoja ja rauhallisia, mutta vanhassa kaupungissa oli muutama kauppa auki ja niiden ympäristössä oli ihme kuhinaa. Liikkeet eivät siis täällä normaalisti ole sunnuntaisin auki, mutta nyt pari matkamuistmyymälää sekä ylellistä kelloliikettä oli auki ja niiden välissä olevalle aukiolle liikenteenohjaaja päästi aina pari bussia kerrallaan. Amerikkalaisia ja japanilaisia turisteja. Ostin Victorinoxin kynsisakset ja pienemmällä kummilapselle tuliaisen, jota en tässä paljasta, ja myyjä oli todella ihmeissään, kun en kuulunut mihinkään ryhmään. Taisi mennä ostoksista provisiot matkanjärjestäjille.

Tässä vielä kaupunkimaisemaa taidemuseon kattoterassilta. Sadekin alkoi vasta nyt, kun kello on melkein kymmenen illalla. Sitä onkin sitten luvattu seuraaville kolmelle päivälle, joten saas nähdä, mitä ohjelmaa niille keksitään.

Ja sitten vielä hurjasti zoomattuja formulatunnelmia:

Korkean paikan leiri Brustissa

Tiistaina lähdimme aamulla ajelemaan kohti Attinghausenia ja vaihtoperheen loma-asuntoa Brustissa. Olimme jo alun perinkin sopineet, että kumpikin saa käyttää toisen mökkiä vaihdon aikana. Aamulla ennen lähtöä luin vielä ajo-ohjeita ja satuin huomaamaan mökin nettiosoitteen paperissa. Kävin vielä lukemassa senkin informaation ja löysinkin yllätyksen: mökissä ei ole suihkua ollenkaan. Onneksi huomasin tuon ajoissa, sillä Brustiin noustaan Attinghausenista hissillä kilometrin verran ja sinne pitää viedä mukana kaikki tarvittava. Aika paljon ylimääräistä tilaa olisi vienyt kaksi kylpypyyhettä. Ja toiseksi onneksi emme olleet suunnitelleetkaan olevamme kuin yhden yön.

Moottoritietä siis huristelimme melkein tunnin verran. Ensimmäisen kerran elämässäni näin sellaisenkin, että tie jakaantui tunnelissa kahtia. Perille löydettiin ja ajoin ohjeiden mukaan hissin väliasemalle, missä pysäköinti on ilmaista. Tosin ala-aseman ja väliaseman ero oli ihan mitätön, ei tainnut juuri kukaan sieltä alhaalta asti hissillä ajella. Tuonkin tienpätkän aikana kuljettaja kuitenkin ehti toivoa, ettei kukaan vaan vastaan tulisi. Eikä tullutkaan. Lipunmyyjä ei ymmärtänyt englantia, mutta paikannimeä ja käsiä käyttäen saatiin ostettua kaksi menopaluuta yläilmoihin.

Tuolla kopperolla pääsimme maan ja taivaan välissä keinutellen kilometrin ylöspäin. Niin se vain paranee korkean paikan kammokin, kyllä 20 vuotta sitten olisi aika paljon saanut maksaa, että olisin moiseen hökötykseen astunut. Seurana meillä oli paikalle viime minuutilla Porschella porhaltanut noin seitsemänkymppinen pariskunta. Ukko oli yrmeä kuin mikä ymmärrettyään joutuneensa ulkomaanelävien kanssa samaan laatikkoon, rouva sen sijaan puhui taukoamatta. Taivas oli aika pilvinen ja sumuinen, me olimme päättäneet pysytellä helpossa maastossa ensimmäisen päivän, mutta matkaseuralla oli tavoitteena kiivetä Surenenpassille (paikasta lisää myöhemmin). Aika reipasta, tuohon kun pystyisi itsekin parinkymmenen vuoden päästä.

Ylhäällä huomasimme, että kartta mökin sijainnista oli autossa. Grr! Sen verran muistin, että majatalolle päin kävellään kymmenen minuuttia, joten niin tehtiin. Sieltä kävin kysymässä, onneksi muistin mökin nimen Berghöckli. Mökki olikin ihan majatalon vieressä ja emäntä oli kuullutkin, että naapuriin tulee suomalaisia vieraita. Samalla sovittiin, että tulisimme päivälliselle kuuden aikoihin.

Mökki on hyvin pieni ja vanha, mutta sitä on kovast kunnostettu viime aikoina. Perhe käyttää sitä ympäri vuoden, Brustissa on myös laskettelua talvisin. Me purimme tavarat ja lähdimme kävelemään Brustin kierrosta. Näköaloja ei juuri ollut säästä johtuen ja polku oli tosi mutainen viikon satamisen jäljltä. Lisäksi noin kolmasosa reitistä kulki lehmien laitumella, joten ehkä arvaatte, mitä siellä väisteltiin. Iltapäivä kului aluetta kiertäen ja mökillä lueskellen.

Kuvassa sitä laidunta, ei suinkaan mökkimme.

Ruoaksi valitsimma päivän illallisen, johon kuului kolme ruokalajia: kasvissosekeitto, salaatti ja kotitekoiset nuudelit lihakastikkeella. Hyvää oli, mutta valitettavasti jälkiruoka oli pakko jättää väliin. Emme yksinkertaisesti olisi kyenneet syömään enää murustakaan.

Mökissä oli tosi kylmä, joten laitoimme sähkölämmittimen päälle ja menimme peittojen alle lämmittelemään. Puolen yön aikaan heräsimme siihen, että oli hiki. Muuten nukutti vallan mainiosti aamuun saakka.

Keskiviikko valkenikin sitten oikein aurinkoisena ja lämpimänä. Aamupalan jälkeen vedettiin vaelluskengät jalkaan ja lähdettiin reippaasti kohti Surenenpassia. Luvassa oli hurjaa nousua ja täytyy tunnustaa, että puuskutus oli heti alussa melkoista. Kun siinä sitten eteen tuli kohtalaisen hurjan näköinen paikka, meinasi usko loppua sisukkaammaltakin.

Tuostakin selvittiin, mutta yhtään ei lohduttanut tieto, että takaisin olisi tultava samaa kautta. Meidän matka ylös kesti kolme ja puoli tuntia. Matkalla nähtiin lumisia huippuja, vesiputouksia, alppiniittyjä, alppiruusuja ja yksi kauris.

Usko meinasi loppua useamman kerran, mutta kyllä perillä oli niin voittajafiilis!!! Viis siitä, että useampi alppimaan asukki pyyhälsi ohi, me teimme sen!

Takaisin tultiin huomattavasti reippaammin. Mökki laitettiin kuntoon ja tavarat pakattiin. Brustista pitää roskatkin tuoda alas itse, sillä sinne ei oikeasti mene autotietä. Hissikään ei kulje, ellei ole asiakkaita ja yläasema on miehittämätön, joten ala-asemalle pitää soittaa, jos haluaa palata ihmisten ilmoille. Samaan aikaan oli onneksi muitakin menijöitä, joten emme joutuneet puhelimessa puhumaan käsillämme.

Yöllä viimeinen perheenjäsen tuli viimein junalla Zurichistä. Kello yksi olimme siis autiolla Sarnenin rautatieasemalla odottamassa.

Hurjat ja hurjanhienot kaksi päivää vuoriston korkeuksissa ovat tänään hiukan tuntuneet lihaksissa. Aamun kotipuuhien jälkeen oli aika kokeilla Sarnen-järven risteilijää nimeltään MS Seestern. Sillä pääsi mukavasti järven yli ja sieltä kävellen takaisin kotiin uuvuttavassa 30 asteen helteessä. Mutta koska koko viime viikon valitin sadetta, ainakaan vielä tänään en valita helteestä

Ballenberg

Tänään ajeltiin hurjankiemuraista vuoristotietä Ballenbergin ulkoilmamuseolle. Aivan, siis minä ajoin. Ja hyvinhän se sujui, vaikka muutama kiireisempi päästettiin sopivassa kohdassa ohi. Ilma vaihteli lämpimästä auringonpaisteesta kaatosateeseen. Sen olemme täällä jo oppineet, että säätiedotusten ei kannata antaa tekemisiään ohjailla. Pieleen menee kuitenkin. Nuori mies täällä jo haaveilee meteorologin urasta Sveitsissä: päivän sään voisi ennustaa arpakuutiolla, yhtä suuri todennäköisyys onnistua kuin tieteellisemmilläkin menetelmillä.

Ballenberg on upea suuri museo, jonne on tuotu vanhoja rakennuksia ja irtaimistoa eri puolilta Sveitsiä.

Myös eri ammatteja ja töitä esiteltiin, alueella oli paljon nähtävää ja opittavaakin olisi ollut, jos olisi jaksanut keskittyä.

Jälkimmäisessä kuvassa valmistetaan juustoa. Tuotteita myös myytiin museolla ja ravintolan ruokalistalla kerrottiin, että lautasella oleva lihakimpale on peräisin museon omalta teurastamolta.

Saniteettitilat herättivät ensin kummastusta ja sitten huvittuneisuutta.

Iltapäivällä lähdimme kotiin sadetta pakoon ja aloimme suunnitella huomiseksi vuoristoretkeä vaihtoperheen loma-asunnolle.

Sveitsiläiset ovat meillä ratkaisseet pyöräongelmansa marssimalla naapuriin ja pyytämällä lainaksi. Niin ne asiat sujuvat, kun ei turhia kursaile. Itse emme kyllä ajatelleet lähteä ovelta ovelle kyselemään isompia pyöriä. Mutta siitäpä sitten kärsitäänkin.

Naapurin Claudia kävi moikkaamassa illalla ja varmistelemassa, että kaikki on hyvin. Ilouutinen oli, että hän on pyytänyt lapsenvahtiaan huolehtimaan kanoista, kun he ensi viikolla matkaavat Italiaan. Hurraa! Olisin varmasti unohtanut jonain iltana häkin oven auki ja kettu olisi vienyt kanapolot.

Tänään saimme vaihtopyynnön jouluksi Costa Ricasta. Täytyy miettiä.

Viikonloppu Wilenissä

OLauantaiaamu oli taas kovin pilvinen, mutta säätiedotus ei luvannut sadetta. Menimme tutkimaan autokatoksen polkupyöriä ja löysimmekin jollain tavalla sopivat. Ongelma on lähinnä se, että vaihtoperhe on kovasti paljon lyhyempi kuin me. Perheen pisin jäsen on neljä senttiä lyhyempi kuin meidän lyhin. Pientä treeniä pidettiin tässä kotikadulla ennen liikenteen sekaan lähtemistä.

Huomatkaa muuten, että meillä on järvinäkymä JOKA huoneesta, myös autokatoksesta. 

Tunnustan hyytyneeni ylämäissä ja jarrutelleeni reippaasti alamäissä, mutta Sarnen-järveä lähdimme kiertämään. Mäkiä olikin vain järven tällä puolella, toisella puolella ajeltiin aika alhaalla. Sääkin muuttui vallan mainioksi: aurinko paistoi ja oli lämmin. Järvikierros on 20 km. Ensimmäinen tehtiin ihan opasteiden mukaan, mutta reitti meni aika kaukana järvestä. Toiseen kierrokseen lisättiin sivuretkiä ja vastarannalla ajettiin ihan rantaa pitkin. Se oli kylläkin kävelypolku, mutta emme ihan ainoita pyöräilijöitä olleet. Ja tämän jälkimmäisen reitin varrella pääsi ihailemaan maisemia, matkalla oli pieniä puistoja, penkkejä ja pöytiäkin. Vesi on ilmeisesti melko korkealla, sillä osa penkeistä oli osittain ja yksi kokonaan veden alla!

Viimeinen kuva on yritys zoomata meille kotiin. Vaihtokotimme on kuvan keskellä olevan taloryppään yläosassa. Ja vaikka siis järvellä oli aurinkoista ja lämmintä, vuoret olivat pilvessä. Illalla satoikin taas jo ihan reippaasti.

Sunnuntaina oli kävelyretken vuoro. Aamulla satoi kaatamalla, joten lähtö meni melkein puoleen päivään. Mitään selkeää reittisuunnitelmaa ei ollut, tarkoitus oli katsoa mitä jaksetaan ja millaiseksi sää muuttuu. Suuntana taas ensin Stalden, jonne joutuu kiipeämään oli reitti mikä hyvänsä.

Jälleen kerran Staldenin kirkko. Noita näyttäviä kesäkukkaistutuksia on täällä joka puolella ja hajusta päätellen se näyttävyys luodaan ihan luonnonlannotteilla.

Kirkkoon pääsi nyt myös sisälle. Kaikki on uutta ja raikasta, penkitkin aika modernit kirkkoon.

Staldenissa oli kirkon vieressä kävelijöitä varten vessatkin, oikein siistit, oli vessapaperia ja oikein kangaspyyhekin.

Kylältä matka jatkui ylöspäin, ensin jonkin matkaa asfalttiteitä. Eräästä talosta ajoi vaari perään pyörällä ja halusi kovasti jutustella retken kohteesta, saksaksi ja sveitsinmurteella. Aika vähissä oli yhteiset sanat, mutta sain selville, että kohta pilvet katoavat ja Jänziin asti kannattaa mennä, polku ei ole vaikea ja perillä on tanssit, joissa hänen tyttärensäkin on. Ja tytär kyllä puhuu englantia. Jälkeenpäin harmitti, etten pyytänyt saada ottaa kuvaa, herralla oli nimittäin komiat alppihenkselit ja hattu. Juttutuokion lopuksi hän pyöräili takaisin eli tuli ilmeisesti vain vähän juttelemaan.

Muutama tunti ylöskapuamista oli edessä, metsiä ja niittyjä pitkin. Välillä satoi enemmän ja välillä vähemmän ja ajoittain ei ollenkaan.

Puoli neljän aikaan häämötti edessä Chäserei, alppijuustola. Ja siellähän ne tanssit olivat. Musiikki ja taputus kuuluivat kauas.

Tästä olisi Jänzin korkeimpaan kohtaan näköalapaikalle ollut vielä 200 metriä kiipeämistä. Kovasti näytti siltä, että näkymiä ei juurikaan olisi ja kellokin oli aika paljon, joten suunta oli alaspäin. Tietä pitkin, koska koko matka oli yllättäen viikon sateen jälkeen niin mutaista ja liukasta, ettei yhtään tehnyt mieli lähteä kokeilemaan sitä alamäkeen. Ylöspäin käveleminen on kuitenkin aina paljon helpompaa. Tie kiersi aika kaukaa, kotona oltiin seitsemän aikoihin.

Nyt on maanantaiaamu ja ihan joka ikiseen lihakseen sattuu, lauantaina yli 40 km liian pienellä pyörällä  ja eilen kilometri ylös ja alas kävellen. Mutta kyllä on voittajaolo! Ja aurinkokin taas pilkahtaa.